Vammainen taiteilija kertoo

Elämä on oivaltamista

Nimeni on Tuuli Helkky Helle ja olen jo ikäihminen, joka vasta opettelee käyttämään itsestään titteliä ”taiteilija”.

Minulla on synnynnäinen CP-vamma, mikä kohdallani merkitsee huomattavaa puhe- ja liikuntaesteisyyttä. Vamman vuoksi tarvitsen toisen ihmisen apua päivittäisissä toimissa.

Kasvoin esikoisena perheessä, jossa oli neljä tytärtä. Pihapiirissä oli paljon lapsia, ja heille vammaisuus oli vain yksi ominaisuuteni. Kun 5–6-vuotiaana ilmoitin vanhemmilleni, että minusta tulee tanssija, en ymmärtänyt lainkaan, miksi he olivat hämmentyneitä.

Varttuessani hautasin pikkutytön unelman tulla tanssijaksi.

"Työpesti"

Olen alkanut kutsua vammaista kehoani juhla-asuksi. Sen kantaminen on minulle eräänlainen työsopimus. Ajattelen, että pestinantaja tuskin odottaa minulta ylenpalttista kiitollisuutta sen tähden, että olen saanut tämän urakan, tai ylivertaista suoriutumista siinä. Panokseni kuuluu olla voimieni mukainen. Jos ymmärrän käyttää ulottuvillani olevia mahdollisuuksia, olen siten ehkä valmiimpi seuraavaa tarjolle tulevaa työrupeamaa varten.

Elämä on mielestäni nimenomaan pesti, ei palkinto. Vastaavasti kuolema ei ole rangaistus eikä loppu. Se on siirtymä, joka seuraa automaattisesti elämää.

Omien juttujen tekeminen

Olen ollut koko ikäni kiinnostunut omien juttujen tekemisestä. Kuvantekoa olen harrastanut niin kauan kuin muistan. Kun opin kirjoittamaan ja oivalsin, että tarinoista voi sepittää omia muunnelmia, tuli tästä taidosta jokseenkin tasavertainen kilpailija edelliselle.

Muutettuani vuonna 1976 Helsinkiin innostuin hankkimaan itselleni lisää osaamista kuvanteossa ja kirjoittamisessa. Tosin ei tuotteliaisuuteni ole ollut mitenkään runsasta, koska en halua saattaa luovuuteni hedelmiä vain piiloon pöytälaatikoihin ja täyttämään nurkkia.

Ystävät odottavat, että yhdistäisin nämä taitoni. Toistaiseksi se on jäänyt pariin postikorttiin, joissa on kuvana maalauksiani ja teksteinä omia runojani.

Vuoden 1998 loppupuolella ystäväni yllyttivät minua tekemään uuden näyttelyn. Mutta koin maalaamisen hankalaksi, koska minulla ei enää ollut erillistä työtilaa ja  tarvitsen lisäksi jatkuvaa apua pensseleiden pesussa ja maalien puristelussa.

Kuvataidetta tietokoneella

Päätin kokeilla kuvantekoa tietokoneella. Olin aikanaan hankkinut tietokoneen sen tähden, että opettelisin kuvien luomista sen avulla. Alkuaikoina en ollut löytänyt itselleni sopivia piirto-ohjelmia, ja vaikka tilanne oli myöhemmin kohentunut, ei taiteiluni ollut edennyt.

Rohkaisua ja opastusta piirto-ohjelman käytössä sain nuorelta sukulaiseltani. Minulle aukesi mahdollisuus toteuttaa itseäni, ilman että muodostui fyysistä roskaa ja epäsiisteyttä.

Sarkasmia tavoitellen yhdistin osaan kuvista itseäni esittäviä valokuvia ja piirroksia. Näin syntyi vuoden 1999 ensimmäisinä viikkoina näyttely, jonka otsikoin "Elämä on silkkiä". Tyytyväisenä totesin, että kokoelma oli julistus kaikenlaista ryppyotsaisuutta vastaan.

Prima ballerina

Mutta rakkain unelmani on yli kaiken ollut saada tanssia. Hakeuduin pyörätuolitanssin pariin ja tutustuin Rajat¹on tanssiyhteisöön. Osallistuin Rajaton tanssi 2000 -projektiin, jonka tavoitteena oli luoda uutta yhteistyötä tanssin ammattilaisten ja vammaisten tanssin harrastajien välille. Projektiin kuului sarja tanssityöpajoja ja hankkeen viimeisenä osana koreografi Tomi Paasosen luoma tanssiteos Olotila, jonka ensi-ilta oli syyskuussa 2000. Tanssiteos sai vuoden 2000 Teatteriteko-palkinnon, ja sillä on ollut useita uusintaesityksiä kotimaassa ja Ruotsissa. Teokselle suunnitellaan laajaa ulkomaankiertuetta.

Yllätyin, kun tulin valituksi teoksen ”prima ballerinaksi”. Tomi Paasonen riisui minulta pyörätuolin ja  saattoi minut siten hieman outoon, mutta haastavaan olotilaan, josta sukeutui ajoittain rankkaakin vuoropuhelua sekä hengen, mielen ja kehon että ohjaajan ja minun välille.

Ja todellakin, minä tanssin – vaikka välillä lainasinkin liikkeen toisilta tanssijoilta. Soolonumeroni esitin lojuen lattialla tyynyjen varassa. Näin vihdoinkin täyttyi pikkutytön toive, vuosikymmenten odotuksen jälkeen!

Elämänasenne

Meistä jokaisella on lupa käyttää julkeasti huumorin ja haaveiden siipiä. On lupa hamuta elämän silkin kosketusta ja hypistellä sitä. On lupa tunnistaa ja tunnustaa toiveitaan ja kurkotella tähtiin.

Mielikuvitus kuulemma erottaa ihmisen eläimestä. Asiaa tarkemmin tuntematta en ota kantaa väittämään. Itse nautin estoitta kyvystäni unelmoida ja tavoitella uusia asioita – mahdottomiakin.

Kuten huomataan, unelmat voivat toteutua odottamatta. Elämä Tuuli Helkky Helteenä on ollut aivan huikeaa!


Tuuli Helkky Helle
taiteilija
Kirjoittaja Tuuli Helle on kuvantekijänä ottanut osaa yhteisnäyttelyihin ja pitänyt omia näyttelyjä sekä tehnyt valokuvasarjan Tomi Paasosen kanssa. Kirjoittajana hän on osallistunut joihinkin antologioihin ja 1995 julkaissut kaksi runokirjaa.
Hän on nykyisin kulttuuriyhdistys EUCREAn hallituksen jäsen ja TAIKA-ryhmän perustajajäsen. Hän kuuluu myös TARU-projektin taiteilijoihin.