Vammainen erityiskasvatuksen lehtori kirjoittaa

Vammaisuuden kohtaaminen ja kokeminen

Vammaisuuden verho on ohut
huono kuulo
pakkoliikkeet
kaikkea minkä alta voit löytää minut.

Vammaisuudessa on kyse erityisestä tuen tarpeesta. Tuen tarve voi ilmetä jokapäiväisen elämän toiminnoissa, liikkumisessa tai kommunikoinnissa riippuen vamman laadusta ja määrästä.

Vammaisuus on osa ihmistä, hänelle kuuluva piirre. Usein se on näkyvä, mutta koskaan se ei ole ihmisen ainoa ominaisuus. Vammaisuuden takana on ihminen monine piirteineen.

Inva ei ole inho vaan ihastuttava persoonallisuus

Kysyn teiltä
haluatteko tutustua
puhevikaani vai minuun.

Vammaisuuden kohtaaminen on aluksi outoa ja pelottavaa. Vammaton ihminen ei ehkä tunne ketään vammaista. Vammaisuus tuntuu hallitsevalta piirteeltä, joka peittää alleen muun persoonallisuuden. On vaikea nähdä vamman "alle". Vammainen ihminen asetetaan autettavan invalidin rooliin, jota kohtaan herää sääli.

Vammattoman henkilön tunteet ja kokemusmaailma tulevat kohtaamisissa esille. Kun hyväksyy pelon ja vierauden tunteen, niin voi myös suhteuttaa vammaisuuden yhdeksi lähimmäisen ominaisuudeksi. Vammaisesta ihmisestä löytyy muita persoonallisuuden piirteitä. Vammaisuuden kohtaaminen on parhaimmillaan luontevaa, toisen ihmisen hyväksymistä sellaisenaan.

Vammaisuus voimavarana

Erilaisuuden kohtaaminen on matka toisen ihmisen luokse.
Erilaisuuden kokeminen on matka omaan minään.

Kokemuksena vammaisuus on ahdistava. Vammainen ihminen voi tuntea itsensä avuttomaksi, vajaaksi ja epäkelvoksi. Se lamaannuttaa ja vihastuttaa. Onnettomuudessa vammautunut ihminen joutuu käymään läpi surutyön ja hyväksymään pyörätuolin ja muut apuvälineet. Syntymästään asti vammainen voi joutua kriisiin mm. kehonkuvastaan. Herää ihmisen olemassaolon tuskallisia kysymyksiä, joita voi paeta esimerkiksi eristäytymiseen ja alkoholiin.

Kun ihminen pystyy asettamaan arvonsa uuteen järjestykseen, hän voi kokea vammaisuuden voimavarana. Itsensä hyväksyminen on vahvistumista.

Pakkoliikkeillä tanssimaan

Eilen olin peilimaassa
varoin, varoin
mutta yhden rikoin.
Tänään se halkeama
jakaa kasvoni kahtia
kuin nauruni olisi kaksi naurua
rikki ollessani olen enemmän.

Läheiset ja ammattilaiset voivat tukea psykososiaalista kuntoutumista. Ei saa holhota liikaa. Vaikeasti vammainen voi olla teknisistä syistä riippuvainen muista, mutta hän voi kasvaa omatoimisuuteen.

Vahvuuksien ja mahdollisuuksien tukeminen vahvistaa vammaisen ihmisen voimavarojen löytymistä. Opiskelu lisää elämän mahdollisuuksia, vaikkakin työnsaanti voi silti olla vaikeaa. Pääasia on harrastukset, ystävät, osallisuus, täysivaltaisuus ja yhdenvertaisuus.

Vammaisuus ei saisi olla este täysinäisille ihmissuhteille eikä läheisyydelle. Se on vuoropuhelua kompuroinnin, heiluvien pakkoliikkeiden, pyörätuolin, kuulolaitteen ja änkyttävien sanojen myötä. Ennakkoluulot vähenevät vammaisten ihmisten aktiivisuudella: pyörätuolilla voi hakea toisen tanssiin mukaan.

Elämänpolku: Kuntoutumisen voimalla ja kuulolaitteen avulla opettajaksi

Synnyin liian aikaisin. Ennustettiin, etten jää henkiin. Sitten luultiin, etten opi liikkumaan enkä kommunikoimaan. Minulla oli motorisia vaikeuksia, horjuva tasapaino, pakkoliikkeitä, huono kuulo ja epäselvä, änkyttävä puhe. Vanhempani kuntouttivat minua: opin kävelemään ja puhumaan.

CP-vamma näkyi minussa. Leikeissä en pysynyt muiden perässä, silti halusin muiden mukaan. Kuulin keskoslapsi-sanan väärin – ja luulin olevani "kekkoslapsi". Kuvittelin sen olevan jokin vaikea sairaus. Olisin toivonut avoimuutta, tietoa ja tukea.

Kävin tavallista koulua, joka asenteineen ja puutteellisine tukipalveluineen ei täysin vastannut erityiseen tuen tarpeeseeni. Häpesin kömpelöitä suorituksiani. Änkytyksen pelossa pinnasin koulusta, kun tiesin joutuvani lukemaan ääneen.

Minun oli vaikea hyväksyä itseäni. Halusin tavata vertaisiani, siksi tilapäinen erityisopetuskin olisi auttanut. Silti sain käydä koulua siellä, missä muutkin. Olin osallisena. Opin selviytymisen mallin. Se oli yksinäinen yrityksen ja erehdyksen tie, mutta opin pärjäämään vammattomien kanssa.

Lapsena haaveilin opettajan ammatista, mutten uskonut kykyihini: olin vammaisuuden vanki. Asiantuntijat kehottivat minua ammattiin, jossa en joutuisi puhumaan. Siksi nuorena aluksi opiskelin ja työskentelin hallinnollisella alalla.

Kuntoilu sekä fysio- ja puheterapia vähensivät CP-oireita. Psykoterapiassa ja kursseilla aloin hyväksyä itseäni. Nyt liikun ja puhun sujuvammin, mutta kuulolaite ei aina auta. Änkytyksen takia joudun miettimään kiertoilmaisuja ja häpeän jähmeää puhettani.

Kiinnostus opettajuuteen heräsi, kun työskentelin opetushallinnossa. Opiskelin kasvatustiedettä ja tein tutkimusta. Aloin pitää luentoja, joista selvisin. Puhevika ei haitannut. Vähitellen opiskellen minusta tuli opettaja. Se vaati ympäristön tukea, omaa osallistumista ja sisua.

Pentti Murto
kasvatustieteiden lisensiaatti
erityiskasvatuksen lehtori
Oulun yliopisto, Kasvatustieteiden ja opettajankoulutuksen yksikkö
puh. 040-5816154, s-posti:

Kirjallisuutta:
Murto, P. 1994. Peilimaassa. Runoja vammaisuuden verhon takaa. Kynnys ry. Helsinki.
Murto. P. 1995. Kekkoslapsi. Happikaapista puhujanpönttöön. Suomen CP-liitto ry.
Murto, P., Naukkarinen, A. & Saloviita, T. 2001. Inkluusion haaste koululle. PS-kustannus.
Murto, P. 2001. Vammaisen nuoren ruumiillisuus ja sen kohtaaminen. Teoksessa Puuronen, A. & Välimaa, R. Nuori ruumis. Gaudeamus.