TIEDON LÄHTEEKSI
Juha Lemström
Esikuvina kasvitieteelliset puutarhat
Suomen ensimmäiset kasvitieteelliset puutarhat
Suomen ensimmäisten kasvitieteellisten puutarhojen merkitys maamme puutarhakulttuurille on poikkeuksellisen tärkeä sekä kasvien viljelyn että puutarhojen rakentamisen ja esteettisten arvojen kehittymisen kannalta katsottuna. Kasvitieteelliset puutarhat ovat olleet tiedon ja taidon keskittymiä, jolloin puutarharakentaminen otti Suomessa ensiaskeleitaan. Kasvien viljely oli tässä vaiheessa pitkälti perusruoan tuotantoa ja muusta ei ollut juurikaan tietoa tai käsitystä.
Turun Akatemia (yliopisto) perustettiin vuonna 1640 pääasiassa pappien ja valtiovallan tarvitsemien virkamiesten kouluttamiseksi. Jo heti alusta alkaen Akatemiaan rakennettiin myös puutarha, josta vaikutukset levisivät eteenpäin muualle valtakuntaan. Pappis- ja virkamieskoulutukseen kuului kasvitieteen tuntemus ja papisto onkin ollut keskeisimmässä asemassa puutarhakulttuurin levittäjänä maassamme. Turun Akatemian puutarha eli kukoistuskauttaan 1700-luvun jälkipuoliskolla Carl Linnén vaikutuksen myötä ja Turkuun saatiin suoraan Upsalasta parasta mahdollista asiantuntemusta. Kun Helsinkiin perustettiin uusi kasvitieteellinen puutarha 1820- ja 1830-lukujen vaihteessa, kääntyivät katseet erääseen sen ajan merkittävään esikuvaan, Pietarin keisarilliseen kasvitieteelliseen puutarhaan. Jälleen suomalaisilla oli käytössään parasta mahdollista asiantuntemusta. On erityisen selkeästi nähtävissä molempien suomalaisten puutarhojen vaikutus kaupunkiensa puutarhakulttuuriin ja siihen innostukseen, jolla silloisten pääkaupunkien puisto- ja puutarharakentamiseen ryhdyttiin.
Kasvitieteelliset puutarhat toimivat Euroopassa yleisimminkin kaupunkien julkisten puistojen edelläkävijöinä. Niiden tarkoitus oli toimia tieteellisen opetus- ja tutkimustyön ohella yleistä sivistystä ja tietoa jakavana instituutioina. Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan perustaja, professori Sahlberg mainitsee puutarhurin velvollisuudeksi päästää yleisöä puutarhaan myös varsinaisen aukioloaikojen ulko-puolella tarpeen niin vaatiessa. August Schauman kuvaa käyntiään 1830-luvulla Helsingissä: ”Toisena iltana käveltiin uuteen kasvitieteelliseen puutarhaan, missä ihailtiin istutuksia ja kasvihuoneita ja istuttiin hetkinen rantatöyräällä suurten mäntyjen alla”.
Turun akatemian kasvitieteellinen puutarha
Turun akatemialla on ollut jo aivan sen perustamisesta lähtien jonkinlainen puutarha, mutta sitä kutsuttiin kaalimaaksi tai ryytimaaksi. Tosin tämäkin oli silloiselle Suomelle uutta ja puutarha toiminnallaan levitti erilaisten hyötykasvien tuntemusta maassamme. Varsinaisesta kasvitieteellisestä puutarhasta voidaan puhua vasta professori Elias Tillandzin aikana 1600-luvun lopulla. Tillandz oli opiskellut Upsalassa ja Leidenissa, joista jälkimmäinen oli eräs aikansa kasvitieteen keskuksia. Kun Tillandz valittiin lääketieteen professoriksi Turkuun vuonna 1670, hän muutti Akatemian kaalimaan ajalle tyypilliseksi lääkekasvimaaksi, mutta hän viljeli myös hyöty- ja koristekasveja. Talvisaikaan hän hoiti arimpia kasveja huoneissaan. Tillandzin kuoltua vuonna 1693 puutarha kuitenkin rappeutui pian ja 1700-luvun alkupuoliskon ajan Suomen kulttuurielämää taannuttaneet sodat estivät kasvitieteellisen puutarhan kehittymisen, vaikka sen hoitamisesta olikin aika ajoin puhetta.
Akatemian puutarhan varsinainen kasvitieteellinen toiminta käynnistyi vasta 1700-luvun puolivälissä Carl Linnén oppilaiden johdolla ja kasvavan luonnontieteisiin kohdistuneen kiinnostuksen myötä. Juhana Browallius oli Linnén läheisimpiä oppilaita ja hänet valittiin vuonna 1737 fysiikan ja kasvitieteen professoriksi Turkuun. Puutarhan rakentaminen jäi kuitenkin professori Pietari Kalmin tehtäväksi. Hänkin oli Linnén henkilökohtainen ystävä ja oppilas. Hän oli tehnyt laajaa huomiota herättäneen matkan Pohjois-Amerikkaan ja tuonut sieltä kasvien siemeniä ja monenlaisia luonnonhistoriallisia näytteitä. Kalmin tuomia siemeniä annettiin Upsalan ja Lundin yliopistoille ja osa varattiin Turun Akatemialle. Kasvitieteellisen puutarhan tontin järjestyminen kaupungista vei kuitenkin aikaa useita vuosia. Kaupunki luovutti vanhan ns. Piispantontin vasta vuonna 1757 kasvitieteellistä puutarhaa varten.
Ruotsin yliopistojen - myös Turun Akatemian - 1700-luvun kasvitieteellisen puutarhan yleistyypin loi lähinnä 1740-luvulla arkkitehti Carl Hårleman laatiessaan yhteistyössä Carl Linnén kanssa sekä Lundiin että Upsalaan piirustukset puutarhaa ja ansarirakennuksia varten. Puutarhoissa oli sama systemaattinen järjestys, johon kuuluivat aitojen ympäröimät - Turussa leikatun kuusiaidan ympäröimät - pääkorttelit, area annua yksivuotisille ja area perennis monivuotisille kasveille. Näiden puutarhojen perusratkaisu on sama: neljän neliön muodostama symmetrinen sommitelma, jonka keskellä on vesiallas ja jokaisessa neliössä toistuu sama teema uudelleen. Sama perusteema on ollut myös vanhimmissa kasvitieteellisissä puutarhoissa (esim. Padovan kasvitieteellisessä puutarhassa, joka on perustettu jo vuonna 1545). Neljän neliön teema on tyypillinen renessanssi-puutarhan perusteema tai osateema. Toisaalta sama aihe esiintyy luostaripihoina jo keskiajalla sillä erotuksella, että näissä piha on luostarirakennusten ja useimmiten pylväskäytävien ympäröimä, kun taas renessanssipuutarha on vapaa, kylläkin aidan tai muun rakennelman ympäröimä alue. Renessanssipuutarha ympäröi rakennusta eikä rakennus puutarhaa kuten keskiajan luostareissa.
Turun puutarhaa on pidettävä Italian renessanssin hengen perillisenä sekä muodoltaan että sisällöltään. Turun Akatemian puutarha sijaitsi nykyisen Piispankadun varrella, joen ja kadun välisellä alueella, jossa nyt on Sibelius-museo. Puutarha tunnetaan 1760-luvun suunnitelmista ja muistona siitä on edelleen yksi iäkäs tammi. Turun Akatemian kasvitieteellisen puutarhan perustajat opiskelivat Upsalassa Linnén oppilaina. Näin ollen tuntuu luonnolliselta, että Akatemian puutarha oli linnéläinen myös ulkoiselta muodoltaan. Turun Akatemian puutarha ei kuitenkaan täytä puhtaan tyylin vaatimia symmetriasääntöjä tarkalleen, vaan se on sovitettu suorakaiteisen tontin muotoon ja näin puutarhasta tuli 68 m leveä ja 87 m pitkä. Tällainen teeman tulkinnan provinsiaalinen suurpiirteisyys ei suinkaan ollut uutta suomalaisessa 1700-luvun arkkitehtuurissa ja vaan pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Vaikka Akatemian puutarhan rakentaminen vei aikaa useita vuosia, Kalm aloitti opetuksen antamisen puutarhassa jo vuonna 1758. Puutarha kehittyi nopeasti 1700-luvun lopulla ja nousi kukoistukseen myös yleisemmän puutarhainnostuksen myötävaikutuksella. Huomattavin esimerkki yksityisestä puutarhaharrastuksesta Turussa oli Johan Gadolinin Vartiovuorella sijainnut puutarha ”Surutoin”. Sitä käytettiin myös opetustarkoituksiin ja Gadolin tarjosikin lopulta satoja puita käsittävän puutarhansa yliopistolle lunastettavaksi. Yliopisto ei kuitenkaan ollut kiinnostunut kyseisestä tontista, niinpä puutarha muutettiin vuonna 1819 julkiseksi puistoksi, jonne oli pääsymaksu.
Suomen sodan tuomat muutokset ja Suomen liittäminen tsaari - Venäjään loi Turkuunkin uuden tilanteen, ja keisarin tarve osoittaa armollisuuttaan Akatemiaa kohtaan näkyi tuntuvina käyttörahojen korotuksina, mihin puutarhasta vastaavat henkilöt olivat tyytyväisiä ja Akatemian puutarha saatiin pian hyvään kuntoon. Vuonna 1818 kasvi- ja eläintieteen professoriksi valittu Carl Reinhold Sahlberg hoiti erittäin aktiivisesti Akatemian puutarhaa, ja jo ennen professoriksi tuloaan hän oli ehdottanut puutarhan laajentamista. Pieni laajennus saatiinkin heti, mutta Sahlbergin ehdottamaa 9,5 ha ns. piispanpeltoa ei saatu ostetuksi. Sahlberg ei halunnut sijoittaa liikaa rahaa vanhaan pieneen puutarhaan, vaan säästi ne tulevaisuuden varalle, jolloin yliopiston piti saada suurempi puutarhatontti. Sahlbergin säästämät rahat säilyivät Helsinkiin muuttoon asti, sillä ennen Turun paloa 1827 ei uutta tonttia saatu hankituksi ja palo katkaisi kaiken toiminnan Akatemiassa.
Helsingin yliopiston kasvitieteellinen puutarha Keisari Aleksanteri I oli poliittisista syistä korottanut Helsingin Turun asemesta Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi 8.4.1812. Helsingin oli niinikään poliittisista syistä perustanut Kustaa Vaasa vuonna 1550 kilpailemaan kauppa-paikkana silloin Hansa-liiton hallussa olleen Tallinnan kanssa. 1500-luvun Helsinki ei kuitenkaan menestynyt. Vasta pikkuvihan jälkeen jo 200-vuotias Helsinki alkoi kasvaa. Tällöin 1700-luvun puolivälissä Kaisaniemi oli kaupungin hakana, jossa asukkaat laidunsivat omaa karjaansa ja josta he hakivat polttopuita. Vuodelta 1763 oleva kartta osoittaa, että Kaisaniemessä jo tuolloin oli suuri puutarha. Karttaan on puutarhan kohdalle merkitty ”Landshövdingen och Riddaren Boijes Plantage” ja puutarhurin asunnon paikka. Kyseessä on Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherran Hans Henrik Boijen yksityispuutarha, jonka hän oli vuonna 1763 vuokrannut kaupungilta 50 vuodeksi. Boijen puutarha muodostui säännöllisistä suorakaiteen muotoisista viljelypalstoista ja yhdestä kolmiomaisesta palstasta sekä puurivistöstä, jonka keskikohdassa oli halkaisijaltaan noin 30 metrin suuruinen puoliympyrän muotoinen ”aukio”. Alueen pohjoisosassa oli pitkä rakennus, ilmeisesti varasto ja työkaluliiteri.
Maastonmuodot estivät tekemästä puutarhasta täysin symmetristä. Puutarhan rakennukset rakennettiin 1750- ja 1760-luvuilla, ja ne muodostivat symmetrisen pihasommitelman. Tässä asussa puutarha oli 1800-luvun alkuun asti. Boijen puutarhan barokkiin pohjautuvalla järjestelyllä oli juurensa Keski-Euroopassa, jossa suomalainen upseeristo vietti pitkiäkin aikoja 30-vuotisen sodan aikana. Upseeriston sodan jälkeen rakennuttamissa uusissa kartanoissa näkyivät selvästi 1600-luvun ihanteet. Ensimmäisiä niiden mukaisia pihasommitelmia oli Askaisten Louhisaaren kartano, joka oli piharakennuksia myöten valmis 1680-luvulla. Barokin arvokkuuden tavoittelu ja symmetrian säännöt levisivät nopeasti. Ne vaativat rakennuskokonaisuuden lisäksi myös sen, että rakennuksilla ja istutuksilla oli yhteinen symmetria-akseli.
Turku paloi 4.-5. syyskuuta vuonna 1827 vähän ennen Turun Akatemian lukukauden alkua. Tulipalo hävitti kolme neljäsosaa kaupungista. Akatemian päärakennus vaurioitui pahoin, ja arvokas kirjasto tuhoutui, samoin luonnontieteelliset kokoelmat lähes täysin. Tuli poltti kasvi-tieteellisestä puutarhasta suuren kasvihuoneen, mutta pienempi kasvihuone sen sijaan säilyi korjauskelpoisena, ja se korjattiinkin nopeasti talven varalle samana syksynä. Palon jälkeen yliopiston toiminta ja opetus oli keskeytetty ja Turussa pohdittiin opetuksen uudelleen järjestelyä ja mahdollisia korjaustoimia. Konsistorin päätöksen mukaan Akatemian puutarhan hoitoa ja kasvihuoneen ylläpitoa jatkettiin vielä muuttopäätösten jälkeenkin, jotta mahdollisimman suuri osa lajistosta voitiin siirtää Helsinkiin.
Nopeat päätökset Pietarissa yliopiston siirrosta Helsinkiin viittaavat siihen, että siirtoa oli harkittu jo ennen Turun paloa. Tulipalo tarjosi hyvän ulkoisen perusteen siirron toimeenpanolle. Uuden yliopiston toteutusaikataulu olikin todella nopea: siirtopäätös tehtiin kuusi viikkoa palon jälkeen, neljä kuukautta palon jälkeen oli kasvitieteelliselle puutarhalle jo varattu maata Kaisaniemestä, kuusi kuukautta palon jälkeen yliopiston päärakennuksen piirustukset olivat valmiit ja ne hyväksyttiin Pietarissa. Alkuvuodesta 1831 olivat kasvitieteellisen puutarhan kaikki suunnitelmat valmiit, ja saman vuoden syksyllä valmistui puutarhurin asunto. Kesällä 1832 vihittiin yliopiston silloisissa oloissa valtavan kokoinen päärakennus ja syksyllä 1833 Kaisaniemessä oli istutuksiaan myöten valmis puutarha. Kaikki tapahtui kuudessa vuodessa.
Käsitys kasvitieteellisen puutarhan merkityksestä ja asemasta luonnollisena osana yliopistoa periytyi selvästikin jo Turun Akatemian ajoilta, sillä puutarhan perustamista ryhdyttiin suunnittelemaan yhtä aikaa päärakennuksen kanssa. Konsistorille ilmoitettiin 14.1.1828 päivätyssä kirjeessä, että asemakaavassa määrätystä Kaisaniemen julkisesta puistosta erotetaan maata yliopiston kasvitieteelliselle puutarhalle ja sen tarvitsemille rakennuksille. Eläin- ja kasvitieteen professori Sahlberg piti Kaisaniemen pinta-alaa riittävänä puutarhan välttämättömiin tarpeisiin, vaikka keisarin nyt määräämällä paikalla Kaisaniemessä ei ollut puoltakaan Turussa käytettävissä olleesta viljelyalasta. Sahlbergin tavoitteena oli saada puutarhaan kaikki kotimaiset kasvilajit ja niin laajalti ulkomaisia lajeja kuin ilmasto salli. Kaksi- tai useampivuotisten kasvien lukumääräksi Sahlberg arvioi 3 000 lajia. Lisäksi hän halusi puutarhaan istutettavaksi kaunistukseksi kukkia ja pensaita. Välttämättömiä olivat myös lääkekasviviljelykset lääkäreitä ja farmaseutteja varten, samoin keittiö- ja maatalouskasvien osasto näitä aineita opiskelevien perehdyttämiseksi viljelyyn. Erityisen tärkeänä pidettiin kasvihuoneiden oikeaa sijoitusta kuivalle ja lämpimälle paikalle ja kiinnitettiin huomiota riittävän suuriin kasvihuoneisiin, joiden pituudeksi toivottiin 120 metriä. Sahlberg esitti puutarhurille asuinrakennusta, jotta tämä voisi paremmin hoitaa ja valvoa puutarhaa. Myös kasvitieteen laitoksen esimiehelle eli itselleen hän halusi asunnon puutarhan alueelle vedoten ulkomaisissa puutarhoissa yleiseen käytäntöön.
Helsinki oli palanut suurelta osalta Suomen sodan aikana vuonna 1808, ja kaupungin uudelleen kaavoitukseen oli ryhdytty heti rauhan tultua. Luutnantti Anders Kocke oli laatinut joulukuussa 1810 kaavaehdotuksen, joka perustui pääosiltaan paloa edeltäneen tilanteen palauttamiseen. Kaisaniemen kohdalle Kocken ehdotukseen oli merkitty palossa säästynyt Edbomin puutarha. Helsingin asemakaavallinen muoto muuttui kokonaan, kun kaupungista huhtikuussa 1812 tehtiin Suomen pääkaupunki ja keisari Aleksanteri I samana vuonna vahvisti Johan Albrecht Ehrenströmin laatiman asemakaavan. Tässä suunnitelmassa Kaisaniemen alueella oli erityisen korostettu asema yhtäältä siksi, että se oli uuden pääkaupungin ainoa kaavoitettu puisto ja toisaalta Helsingin niemelle piirretyistä kolmesta suurehkosta rakennuksesta yksi oli sijoitettu Kaisaniemeen, ja sitä ympäröi kaupungin kokoon verrattuna hyvin laaja klassillinen muotopuutarha. Ehrenströmin asemakaava kehittyi useassa vaiheessa lopulliseen muotoonsa vuonna 1817.
Yliopiston muutto Helsinkiin ja kasvitieteellisen puutarhan sijoittuminen Kaisaniemeen muutti tilannetta. Varhaisemmat asemakaavat pitivät Kaisaniemeä yhtenäisenä puistoalueena. Nyt kuitenkin puisto jaettiin kahteen osaan, joilla oli hyvin erilainen luonne. Seurustelupuutarha nimensä mukaisesti oli tarkoitettu kaupunkilaisten - lähinnä yläluokan - avoimeksi virkistyspuistoksi kun taas kasvitieteellinen puutarha oli aidattu ja sisäänpääsy sinne oli rajoitettu sen aukioloaikoihin. Puisto-osien välistä kulkuyhteyttä ei ollut. Puistojen rakentaminen ajoittui kuitenkin samalle ajanjaksolle ja Engelin kaavan laajuinen puistoalue pääsi toteutumaan. Kaisaniemen seurustelupuutarhan rakentaminen käynnistyi Engelin suunnitelmien mukaan vuonna 1829 ja jatkui useana vuotena rakentamalla polkuja ja tekemällä istutuksia. Helsingin ensimmäinen asemakaavoitettu puisto, Kaisaniemi oli valmis 1830-luvun alkupuolella. Helsinkiin muuttavan kasvitieteellisen puutarhan muotoutumiseen vaikutti Turussa hankittujen kokemusten ja taitojen sekä Kaisaniemen olosuhteiden lisäksi Pietarin keisarillinen kasvitieteellinen puutarha. Sen ylipuutarhuri Faldermann suunnitteli Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan, ja yliopiston puutarhuri Gustaf Adolf Lindstedt oli koko vuoden 1829 Pietarin kasvitieteellisessä puutarhassa opiskelemassa kasvien hoitoa professori Fredrik Fischerin ja ylipuutarhuri Faldermannin johdolla. Pietarista tuli myös vuonna 1832 suuri 800 kasvilajin lahja uudelle puutarhalle.
Pietarin kasvitieteellinen puutarha Nevan suulla sai alkunsa Pietari Suuren käskystä vuonna 1714 oltuaan sitä ennen jo pitkään lääkekasvipuutarhana ja puistona. Siitä tuli keisarillinen kasvitieteellinen puutarha vuonna 1823 ja 1820-luvulla puutarhaa uudistettiin voimakkaasti saksalaisten asiantuntijoiden johdolla. Puutarhaan rakennettiin suuri kasvihuonekompleksi ja sen istutuksia ajanmukaistettiin ja uusittiin. 1800-luvun kuluessa siitä kehittyi Euroopan johtavia puutarhoja, josta Kaisaniemen puutarha sai paljon hyötyä lahjoituksina ja muuna apuna.
Pietarin kasvitieteellisen puutarhan vaikutusta Kaisaniemen puutarhan ulkoasuun voidaankin hyvin verrata Upsalan merkitykseen Turun Akatemian puutarhalle. Molemmat olivat merkittäviä ja kansainvälisenkin mittapuun mukaan korkeatasoisia esikuvia suomalaisille pienikokoisille puutarhoille. Uutta kasvitieteellistä puutarhaa ruvettiin suunnittelemaan vuonna 1828. Faldermann, joka oli ollut suunnittelemassa Pietarin kasvitieteellisen puutarhan uudistuksia, sovelsi sieltä saamiaan kokemuksia ja sovitti ne Kaisaniemen olosuhteisiin ja pyrki täyttämään Sahlbergin toivomuksia. Faldermannin puistosuunnitelman perusratkaisu periytyy Pietarin kasvitieteellisestä puutarhasta, jossa puutarha jakautuu kahteen päätoimintoon arboretumiin eli puuvartisten kasvien alueeseen ja ruohovartisten kasvien viljelyalueeseen. Kasvitieteellisissä puutarhoissa arat kasvit istutettiin leikattujen pensasaitojen suojaamiin ja rajaamiin istutusalueisiin. Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan pääakseli lähtee Unioninkadulta kulkien arboretumin lävitse ja puutarhurin rakennuksen ohi ja päätyen ”muotopuutarha-alueelle”, jonka muodostivat erityiskasvien kokoelmat mm. lääkekasvien ja maustekasvien ruudut sekä systemaattinen osasto. Kasvihuone sijoittui itä-länsisuuntaisesti arboretumin ja systemaattisen osaston välille suojaamaan avointa aluetta pohjoistuulilta.
Kasvitieteellisen puutarhan vaikutuksia Helsingissä
Helsinkiläiset hoitivat 1800-luvun alkupuolella pihojaan pääasiassa hyötypuutarhoina, joissa viljelykasvien ja hedelmäpuiden lisäksi pidettiin kotieläimiä ja piha-alueita käytettiin myös kaikkiin taloudenpidon tarvetöihin. Pihojen hoito sai vähitellen kaupunkilaisten piirissä aiemmin kartanoille tyypillisiä esteettisyysvaatimuksia. Arkkitehti Engel itse oli Helsingissä puutarhanhoidon edelläkävijöitä ja hän oli tunnetusti uuttera puutarhanhoitaja. Kirjeissään hän kertoo käyttävänsä kaiken vapaa-aikansa puutarhassaan. Engel kuvaa korkealla aidalla aidatun puutarhansa rakentamista Herrlichille vuonna 1826 kirjoittamassaan kirjeessä todeten, etteivät helsinkiläiset oikeastaan tiedä millainen kauniin puutarhan tulisi olla. Samalla hän kertoi oman puutarhansa olleen kaupunkilaisten hämmästelyn kohteena. Huvimaja sai erityistä huomiota. Engelin mukaan se oli kaupunkilaisten ainoa puheenaihe viikkojen ajan ja jokainen halusi nähdä sen. Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan rakentaminen sai Engelin innostumaan myös erikoisten kasvien hoidosta jopa niin, että hän muutti huvimajansa vuonna 1833 kolmiosaiseksi kasvihuoneeksi. Säilyneiden tietojen mukaan hänellä oli kasvihuoneissaan satoja kasveja. Puutarhan hoidon harrastus levisi nopeasti ja 1800-luvun puoliväyliin mennessä Helsinki - varsinkin Kruunuhaan ja Kasarmintorin alueella sekä Bulevardin varrella - oli oikea puutarhakaupunki ja monien talojen pihoilla oli kauniita puutarhoja sekä pieniä huvimajoja. Zachris Topelius kuvaa selkeästi Helsingin rakentamisen ihanteiden muuttumista: ”Venäjän vallan ensi aikoina kaiken piti olla kivettyä. Se oli kaupunkien tiukkaan napitettu virkapuku, varjoton, päivän paahtama, epätasainen ja vaivanloinen. Nyt (1880-luvulla) voi jo hengittää puistikoissa, joita on muutamilla toreilla ja aukioilla, alkuaikoina tätä olisi pidetty pääkaupungin arvoa alentavana.”
Helsingin pieni koko ja yhteisten laidun- ja hakamaiden perinteet pitivät yllä kaupungin lähialueiden yhteiskäyttöä ja siirtyminen luonnonvaraisen metsän käytöstä hoidettuihin puistoihin tapahtui vain vähitellen. Yksityisten rakentamia hyöty- ja kauppapuutarhoja, joita runsaasti täydennettiin koristekasveilla ja muutenkin rakennettiin siten, että ne olivat kaupungin kaunistukseksi, syntyi useita juuri 1830- ja 1840-luvuilla. Näistä tunnetuimpia oli vapaaherra O. W. Klinckowströmin puutarha kaupungin etelälaidalla. Hakasalmen huvilan ympäristöön ja Sinebrychoffin panimon läheisyyteen rakennettiin myös laajahkot puisto-alueet, jotka vielä tänä päivänä ovat olemassa.
Julkisten puistojen rakentaminen vilkastui 1830-luvun lopulla, mihin oli syynä kylpyläkulttuurin tulo Suomeen ja sen suomat taloudelliset mahdollisuudet toteuttaa haaveiltuja puistoja kaupungin kaunistukseksi. Kaisaniemi oli maisemapuutarha ja kuvasi kaupungin suunnittelijoiden puutarhaihanteita. Kaisaniemessäkin näkynyt maisemapuutarhan ihanteiden yliote näkyi myöhemmin Helsingissä rakennettavissa puistoissa, ensin Kaivopuiston kylpyläalueella ja myös monissa yksityisissä kartanopuistoissa, kuten Kumpulassa ja Munkkiniemessä.