TIEDON LÄHTEEKSI
Sirkka-Liisa Ranta
Omenapuun alla – piirteitä maalaistalon pihakulttuurista
Maatilan pihapiirissä oli noin sata vuotta sitten paljon rakennuksia, mutta yleensä vain vähän puita ja muita kasveja. Rakennusten lomaan oli muodostunut tavallisesti kaksi erillistä piha-aluetta: mies- ja karjapiha. Edellinen oli asuinpiha, karjapiha oli eläinsuojien yhteydessä. Asuinrakennusten ovenpielessä saattoi kasvaa ukonhattua, hirvenjuurta tai muita kotiapteekin kasveja. Lantalan tai tunkion reunalla, navetan läheisyydessä, oli ehkä isännän tupakka- eli kessumaa, mahdollisesti myös jäänteitä vanhasta humalatarhasta. Humalaa talonpojat olivat joutuneet lakisääteisesti viljelemään eteläisessä Suomessa keskiajalta 1800-luvun lopulle saakka. Humalaa käytettiin ennen muuta oluen mausteeksi. Olutta juotiin valtakunnassa paljon, ja humalaa vietiin Suomesta myös Ruotsiin. Nykypäivänä maalaistalojen pihapiirit ovat useimmiten reheviä. Rakennuksia on edelleen paljon, mutta ne sijaitsevat aikaisempaa väljemmin. Pihoja saattaa olla useampia, asuin- ja karjapihan ohella voi olla ajo- ja huoltopihoja. Suuret puut reunustavat yleensä rakennuksia, koristekasvit komistavat kesäisiä oleskelutiloja. Kasvimaat kukoistavat ja tuottavat monipuolista satoa. Monen hyötymaan reunalla on myös kasvihuone, jossa kypsyvät kylmänarat tomaatit ja kurkut. Muutos entiseen on suuri. Siihen ovat vaikuttaneet valistus ja koulutuksen lisääntyminen sekä elintason nousu. Myös pula-ajat ovat edesauttaneet hyötykasvimaiden yleistymistä.
Pihapuun juurelta hedelmätarhaan
Maalaistaloa ympäröivien viljapeltojen välissä olivat vanhastaan aidatut karjakujat, joita pitkin kotieläimet kuljetettiin talolta metsälaitumille ja takaisin. Lehmien reitti kulki usein pihan poikki. Siipikarja tonki pihamaalla jatkuvasti. Hevosille ja vasikoille saattoi olla talojen läheisyydessä laidunalueensa, hakamaat. Siat kulkivat missä milloinkin, toisinaan niille oli aidattu oma oleskelualue pihapiirin tuntumaan.
Hedelmä- ja kasvitarhojen perustaminen maatiloilla oli käytännössä hankalaa niin kauan kuin eläimet kulkivat pihoilla. Istutusalueet oli ainakin aidattava kunnolla. Pihojen ja puutarhojen ympärille pystytetyt aidat koottiin yleensä laudoista ja kulkureittien kohdalle tehtiin portit. Tähän ei kuitenkaan kaikilla ollut varaa, joten pientiloilla kasvitarhat jäivät pieniksi tai kokonaan perustamatta. Yleisin ja usein myös ainut viljelty kasvi oli 1600–1800-luvulla tupakka. Sen kasvattamiseen kansaa yllytettiin myös valtiovallan taholta, koska sillä keinoin ulkomaisen tupakan tuonti saatiin pysymään kurissa.
Sinnikkäimpiä pihamaan kasveja olivat kulutusta kestävät luonnonkasvit, kuten piha- ja tannertatar sekä piharatamo. Ne viihtyivät pihassa vuodesta toiseen kanojen ja sikojen tonkimisesta huolimatta. Leikattavien kylvönurmien aika tuli vasta sen jälkeen, kun eläimet ajettiin pihoista karjasuojiin ja puutarhanhoito ja ruohonleikkuukoneet yleistyivät, yleisesti ottaen vasta 1950–1960-luvulta lähtien. Myös puita oli pihapiireissä vähän tai ei ollenkaan. Talon nurkalla saattoi kurkottaa taivasta kohti yksi tai kaksi pihapuuta, mutta siihen vehreys loppui. Vaikka viranomaiset olivat kehottaneet talollisia istuttamaan pihaansa puita jo 1700-luvulla estämään mahdollisten tulipalojen leviämistä, määräyksiä ei noudatettu. Mistä sitten johtui, että pihapuita ei suosittu?
Pihojen puuttomuuteen vaikutti suuresti se, että metsiä oli totuttu raivaamaan pelloiksi. Puut olivat viljelijän vihollisia, jotka estivät viljan kasvun ja keräsivät lehvistöönsä kiusallisia hyönteisiä. Osittain tästä syystä pihat pysyivät pisimpään puuttomina hyttysten ja mäkäräisten vaivaamassa Pohjois-Suomessa. Puu oli myös hyötytavaraa, jota tarvittiin runsaasti niin polttopuiksi kuin työkalujen raaka-aineeksi. Lehtipuista kerättiin eläimille talvirehua, lehdeksiä. Sitä paitsi puut olisivat peittäneet näkyväisyyttä. Esteetön näköala etenkin talolta vilja-aitalle oli elintärkeää. Vilja-aitta oli talonpojan pankki, sitä täytyi pystyä vartioimaan tuvan ikkunasta mahdollisten varkaiden ja tulipalon varalta. Yksi tai kaksi ”elättipuuta” pihapiirissä voitiin kuitenkin säästää – suojaamaan taloa niin tulelta, tuulilta kuin pahoilta hengiltä. Etelä- ja Lounais-Suomessa pihapuiksi valittiin usein vaahteroita tai muita jaloja lehtipuita. Muualla suosittuja ovat olleet kotoiset kuuset, koivut ja pihlajat. Yksittäispuiden ohella maatiloilla alettiin 1900-luvun alkupuolella suosia myös puukujanteita ja pensasaitoja. Istutustöihin lähdettiin usein käytännön syistä. Pensasaidat suojasivat pihaa ja puutarhaa paitsi tuulilta myös tiepölyltä, jota lisääntyvä liikenne nostatti ilmoille. Tarkoitukseen sopi parhaiten tiheä kuusiaita, joka antoi taloon myös näkösuojaa. Puukujanteet, joita yleensä pellot ympäröivät, vaimensivat omalta osaltaan viimaa, joka saattoi aukealla paikalla ilman niitä olla pureva.
Vaikka varhaisimmat maininnat suomalaisista hedelmätarhoista ajoittuvat 1500-luvun alkuun, talonpoikasilla tiloilla omenat, kirsikat ja kriikunat yleistyivät vasta 1900-luvun vaihteesta lähtien. Kartanoiden ja pappiloiden esimerkin mukaan edistyksellisimmillä tiloilla innostuttiin hedelmätarhoista tosin jo 1800-luvulla, mutta yleisesti ottaen puutarhanhoitoa pidettiin tuolloin vielä herraskaisena puuhasteluna. Puutarhojen perustamiselle olikin tyypillistä, että tapa omaksuttiin ylemmistä yhteiskuntaluokista alempiin. Edelläkävijöitä olivat Lounais- ja Etelä-Suomen talonpojat osittain ilmastollisista syistä ja osittain siksi, että kartanoiden esimerkit olivat siellä lähellä. Valistajana toimi myös vuonna 1797 perustettu Suomen Talousseura, jonka keskeisiin tehtäviin kuului muun muassa omenanviljelyn edistäminen.
Omenantaimet hankittiin Suomeen idästä, lännestä ja etelästä, mutta maaseudulla oli yleistä, että puut kasvatettiin naapurista saatujen omenien siemenistä. Näin ollen kalliita taimia ei ollut välttämätöntä hankkia, ja alkuun päästiin vähin kustannuksin. Koska siementaimen hedelmistä tuli kuitenkin minkä makuisia tahansa, moni joutui taimineen pettymään. Siemenistä saattoi kasvaa kitkeriä sikapuita, joiden hedelmät kelpasivat vain eläinten ruuaksi. Parhaita hedelmiä kantavia puita voitiin sen sijaan nimittää hyväksi tai vaikkapa kruunuksi.
Jos siemenpuusta kasvanut omena todettiin niin hyväksi, että sitä alettiin jalostaa, lajikkeet saivat nimensä yleensä talon tai kasvattajan mukaan. Hyvä esimerkki on Huvitus-niminen omenapuu, joka on Suomen suosituimpia ja vanhimpia siemenestä alkunsa saaneita omenalajikkeita. Sen juuret palautuvat 1800-luvun puoliväliin. Tarina kertoo, että torppari Juho Korpela sai Yläneellä, Huvituksen tilalla, omenan siemeniä, jotka kylvi kotipihaansa. Kun puut kasvoivat ja alkoivat tuottaa hedelmiä, parhaimmat otettiin jalostettavaksi. Kaupalliseen levitykseen lajike ylsi 1800-luvun lopulla – sitä myöten satojen etelä- ja keskisuomalaisten pihamaille.
Vitamiineja ruokapöytään
Niin omenan kuin muidenkin hedelmien ja marjojen istutusintoon vaikutti hyvän maun ohella niiden terveellisyys. Myös keittiökasvien viljelyn yleistyminen on pitkälle terveysvalistuksen ansiota. Vielä 1900-luvun alussa vihannesmaita oli tiloilla vähän, mutta puutarha- ja kansakoulujen, marttayhdistysten ja maamiesseurojen jakama oppi sai raivaamaan ryytimaan pieneenkin pihaan. Siihen yllytti myös ensimmäisen maailmansodan jälkeinen elintarvikepula. Ruokailutottumukset olivat tavallisen kansan parissa vanhastaan yksipuoliset. Ruokaa varastoitiin ja säilöttiin talven varalle hapattamalla, suolaamalla, kuivattamalla ja savustamalla. Ruokavalio muodostui pääasiassa viljasta, perunasta tai nauriista ja suolakalasta. Lihaa ei riittänyt joka aterialle varsinkaan kesäaikaan. Nauriit, lantut ja perunat säilöttiin kuopissa tai aumoissa ja niistä tehtiin muun muassa haudikkaita, keittoja ja puuroja. Laatikkoruoat olivat harvinaisia juhla- ja pitoruokia. Herneet ja pavut olivat tuttuja soppa-aineita, mutta salaatteja ja pinaatteja pidettiin enimmäkseen sikojen ja herrojen ruokana. Ensimmäiset varmat tiedot talonpoikaisista kaali- eli kasvimaista on ajoitettu 1500-luvun puoliväliin Espooseen. Sitä, mitä tuon ajan tai seuraavien vuosisatojen talonpoikaisilla kaalimaalla kasvoi, ei ole varmaa tietoa. Joka tapauksessa niissä kasvoi muuutakin kuin kaalia, sillä kaalilla, samoin kuin yrtillä, tarkoitettiin tuolloin kaikkia syötäviä lehtikasveja. Todennäköisesti kaalikin oli jotain unohtunutta villikaalilajiketta, jota ei tarvinnut esikasvattaa. Myös ryytimaat olivat kasvimaita, joilla viljeltiin muutakin kuin mausteyrttejä. Vaikka vaatimattomia kaalimaita on harvakseltaan ollut talonpoikien ja torpparien pihoilla jo satojen vuosien ajan, keittiökasvimaat yleistyivät ja monipuolistuivat hedelmätarhojen tapaan vasta 1910–1920-luvulta lähtien. Tosin vihannesten käyttö oli niukkaa vielä 1930-luvullakin. Nauriin, lantun ja kaalin viljely oli taantunut sitä mukaa kuin peruna oli yleistynyt 1800-luvun valistuksen ja viljelypakon myötä. Naurista oli yleisesti viljelty koko Suomessa, lanttua ja kaalia erityisesti Etelä- ja Lounais-Suomessa. Vähitellen ne tulivat takaisin kasvimaille porkkanan ja punajuuren seuraksi. Maustekasveista tilli ja kumina ovat suomalaisten vanhoja suosikkikasveja.
Kun vauhtiin oli päästy, keittiökasvimaille alettiin rakentaa myös kasvilavoja ja -huoneita tomaatteja ja kurkkuja varten. Nykyruokapöydän vakiovihanneksen tomaatin makuun totutteleminen vaati kuitenkin aikansa. Sen karvas maku ei miellyttänyt, mutta sitä kasvatettiin ja syötiin, koska kasvi tiedettiin terveelliseksi. Vielä 1900-luvun alussa se oli hyvin harvinainen, mutta 1930-luvun lopussa sitä kasvatettiin jo yleisesti lämpimillä seinustoilla tai kasvihuoneissa.
Syreenejä ja juhannusruusuja
Monen talon perhealbumissa on säilynyt vanhoja valokuvia, jotka on otettu kukkivan syreenipensaan tai juhannusruusun äärellä. Samojen pensaiden edessä otetaan rippi- ja ylioppilaskuvia yhä edelleen. Molemmat kasvit ovat erityisen pidettyjä, voisi sanoa: osa suomalaista identiteettiä. Mitä olisikaan maalaistalo ilman kesän valkoisia ja lilanvärisiä kukkijoitaan!
Molemmat kasvit ovat olleet maassamme tunnettuja noin parinsadan vuoden ajan. Ensimmäiset syreenit tuotiin Lounais-Suomeen lännestä päin jo 1700-luvun alkupuolella, mutta niiden kasvatus yleistyi vasta vuosisadan lopulla Suomenlinnan rakennustöiden ja sinne istutettujen syreenien ansiosta. Juhannusruusu on syreeniä hieman nuorempi tulokas. Se on kulkeutunut maahamme ilmeisesti idästä päin. Siitä on tullut niin tunnusomainen suomalaisten pihojen kasvi, että muun muassa Ruotsissa kasvi tunnetaan nimellä Finlands vita ros, Suomen valkoinen ruusu. Molempien kasvien suosioon on vaikuttanut niiden kauneuden ja hyvän tuoksun ohella se, että ne ovat kasvualustansa suhteen vaatimattomia ja kestävät kylmiä talviamme.
Sekä syreeni että juhannusruusu on istutettu pihoille etupäässä viihtyisyyttä lisäämään. Tosin niiden, samoin kuin muiden pensaskasvien, kohdalla voi olla myös hyötynäkökohtia. Niiden paikka on ollut yleensä talon etupihalla. Pensaat on istutettu usein suojaamaan takapihan näkymiä tai raja-aidanteiksi. Suosikkipensaiden ohella maalaistalojen pihojen kestokasveja ovat vanhastaan olleet yksivuotiset kukat kuten kehäkukat ja unikot eli valmut. Maamme pohjoisosissa pihakasveina on suosittu myös takiaisia. Monivuotisista kasveista eli perennoista yleisiä ovat olleet esimerkiksi daaliat, ukonhatut ja ritarinkannukset. Kuistit, joita alettiin lisätä maalaistalojen ulko-ovien eteen 1900-luvun vaihteen molemmin puolin, ovat olleet otollinen kiipeilyalusta köynnöskasveille. Elämänlangat, krassit ja villiviinit luovat kuistille viileän varjon kuumien kesäpäivien lepohetkiin. Myös varsinaisia huvi- ja lehtimajoja tehtiin 1900-luvun alkupuolella vauraimmille tiloille kartanoiden ja virkamiestalojen esimerkkien tapaan. Syreenimajojen istutus on ollut tavallista myös pienemmillä tiloilla.
Enemmän hyödyksi kuin huviksi
Yleisesti ottaen maalaistaloissa on arvostettu hyötykasvien täyttämää rytimaata enemmän kuin koristepuutarhaa. Tämä näkyi pitkään koristekasvien vähyytenä maatilojen pihoilla. Vaikka hiekkakäytäviä ja runsaita kukkaistutuksia harrastettiin vauraimmilla tiloilla, yleensä niitä vierastettiin ja pidettiin herraskaisina. Sitä paitsi maa oli totuttu käyttämään hyödyksi. Samalla tavalla kuin koristekasvien viljely oli tuhlausta, myös heinän peltoviljelyä pidettiin aluksi tuomittavana, sillä paras maa oli totuttu pyhittämään viljalle. Rakennuksetkin pystytettiin mieluusti paikkoihin, jotka olivat viljelykseen sopimattomia. Vaikka kotipuutarhan tuotteita on kasvatettu pääasiassa omiin tarpeisiin, hyvinä satovuosina niitä on riittänyt myös myyntiin asti. Jatkuvasti kasvava kaupunkiväestö on tarvinnut elintarvikkeita, myös vihanneksia, joita maalaiset ovat käyneet myymässä lähikaupunkien toreilla. Omenat ja marjat ovat olleet vihannesten ohella kysyttyjä. Esimerkiksi 1930-luvun suotuisina vuosina maalaistalon emäntä saattoi maksaa vuoden verot omenatarhansa tuotteilla. Ankarat pakkastalvet ovat aika ajoin tehneet omenatarhoissa tuhojaan, mutta uudet taimet ovat muutaman vuoden päästä kantaneet jälleen satoa. Puu- eli hedelmätarhan paikaksi vakiintui varhaisessa vaiheessa asuinrakennuksen paraatipuoli, jonne oli hyvät näkymät esimerkiksi salista. Aina parempi, jos puutarhan puolelta avautui myös järvimaisema. Sunnuntain joutohetkiä varten puutarhaan tai oleskelupihaan kotiutuivat myöhemmin puutarhakalusteet. Vanhastaan saman asian olivat ajaneet kuistin penkkien ohella pihanurmi tai aitan rappuset.
Puutarhakalusteet ja koristekasvit yleistyivät maalaistalojen pihoilla sitä mukaa kun vapaa-aika lisääntyi. Koristepuutarhojen vähyys tai pienuus oli aiemmin suoraa seurausta myös sille, että niiden perustamiseen tai hoitamiseen ei yksinkertaisesti ollut aikaa. Vasta toisen maailmansodan jälkeisen koneellistumisen myötä, isännille ja emännille jäi enemmän vapaa-aikaa harrastuksiin ja kotipihan koristamiseen. Myös elintason ja pihakulttuurin arvostuksen nousu innostivat puutarhanhoitoon. Vähäinen merkitys ei liene myöskään erilaisten Kaunein piha -kilpailujen lisääntymisellä. Kun Suomen Talousseuran puidenistutustoimikunta kehotti 1800-luvun puolivälissä rahvasta istuttamaan pihoihinsa omenapuita, yllytettiin se tekemään vaikkapa tärkeän perhetapahtuman kunniaksi. Monessa talossa vakiintuikin tapa istuttaa omenapuu uuden perheenjäsenen synnyttyä. Lapsen varttuessa oli mieluista taittaa omasta puusta ensimmäiset hedelmät. Onnekkaimmat ovat saaneet syödä syksyiset omenat nimikkopuustaan koko elämänsä ajan. Huvi ja hyöty lyövät nimikkopuussa toisilleen kättä. Sitä perinnettä on hyvä jatkaa!