Historiantutkimuksen menetelmät

Historiantutkimukselle on ominaista selittävä ja tosiasioita järjestävä pyrkimys. Tutkija joutuu tekemään työtään sekalaisten lähteiden avulla – hän ei voi pohjautua vain yhteen tietolähteeseen. Työhön kuuluu käytettävän materiaalin luokittelua ja arviointia. Tämän vuoksi alalla on laajalti paneuduttu tiedon luotettavuuden arviointiin.

Tärkeä tutkimuksen perusta on tietolähteiden jako primaareihin ja sekundaarisiin lähteisiin. Primaariset lähteet ovat syntyneet tutkittavan toiminnan aikana, esimerkiksi veroluettelot silloin, kun verotusta on suoritettu. Toiseksi lähteet jaetaan jäänteisiin ja kertoviin lähteisiin. Kertoviin lähdeteksteihin sisältyy kirjoittajan tulkintaa, mutta jäänteet eivät sisällä tällaista tarkoituksellista informaatiota.

Yleisesti ottaen jäänteitä pidetään luotettavimpina lähteinä. Niiden tekijä ei ole merkintöjä tehdessään ajatellut myöhempiä tutkijoita, eivätkä muistivirheetkään ole tuottaneet niihin virheitä. Tutkija ei silti luota täysin jäänteisiinkään. Niinpä veroluettelotkaan eivät anna virheetöntä kuvaa ihmisten tuloista ja omaisuudesta. Verotusta suoritettaessa veronmaksaja nimittäin yrittää välttyä veroilta, ja sen takia hän vähättelee tulojaan ja omaisuuttaan verottajalle.

Lähdekritiikki

Lähdekritiikki on menetelmä, jolla lähteen käyttökelpoisuutta arvioidaan. Ulkoinen lähdekritiikki tahtoo paljastaa väärennökset. Se siis kysyy, onko lähde todellakin se, jona se esiintyy. Lähde voi toisaalta olla käyttökelpoinen, vaikka se paljastuisi väärennökseksi, koska se kertoo silloin omaa tarinaansa väärentämiseen johtaneista tavoitteista.

Virheettömyyden tutkiminen on vain pieni osa lähdekritiikistä. Sisäiseksi lähdekritiikiksi nimitetään pohdintaa siitä, mihin tarkoitukseen lähde on tehty ja mihin kirjoittaja pyrkii. Tämän pyrkimyksen ei aina tarvitse olla kovin räikeää, kuten propagandaa tai hämäystä. Kirjoittajan oman rooli vaikuttaa jonkin verran tekstin sisältöön silloinkin, kun hänen suhteensa asiaan on neutraali.

Kuvitellaan, että yrityshistorian tutkija löytää kaksi rinnakkaista tekstiä samasta asiasta ja havaitsee, että toinen niistä on tehty yrityksen asiakkaille ja toinen sen johtokunnalle. Hän päättelee, että johtokunnalle tehty on avoimempi, koska sen ei tarvitse kaunistella yrityksen tilaa. Luottamukselliseen käyttöön kirjoitettu teksti on siis tutkimuksen kannalta kiinnostavampi kuin julkisuuteen tarkoitettu. Sitäkään lähdettä ei silti uskota kritiikittä. Jos rakkauskirjeen kirjoittaja vannoo kohteelleen rakkautta, emme voi täysin varmasti tietää, onko hänen rakkausvalansa vilpitön.

Lähteiden riippuvuus toisistaan

Tutkija ottaa lähteitä verratessaan huomioon myös lähteiden keskinäisen riippuvuuden: vaikka sama tieto kerrotaan useammassa eri lähteessä, se voi silti olla virheellinen, jos virhe on kopioitu lähteestä toiseen. Ei voi siis luottaa siihen, että totuus on se tieto, joka useimmin mainitaan.

Kaikki edellä esitetty johtaa lopulta siihen, ettei historiantutkimuksessa ole lainkaan ehdottomia totuuksia. Kukaan kirjoittaja ei nimittäin voi vapautua pyrkimyksistään ja arvosidonnaisuuksistaan. Samasta asiasta voidaan aina saada uusia tutkimustuloksia, jos näkökulmaa vaihdetaan. Selvä malli tästä ovat tutkijoiden tekemät erilaiset Kekkos-tulkinnat.

Lähteet:

Torstendahl, Historia som vetenskap. 2 p. 1971, s. 54 – 153

Renvall, Gottschalk, Understanding History. Second Edition. New York 1969, s. 41 – 220

Anttila, Tutkimisen taito ja tiedon hankinta. Akatiimi 2000

Teksti: Olli Lehtonen