Jatkosodan aikana koulunkäynti oli epäsäännöllistä. Lukioikäiset olivat sotapalveluksessa kuten myös osa opettajista. Nuoremmat ikäluokat aloittivat lukuvuoden 1941–1942 koulutyön vasta marraskuussa. Lyseon viimeisen luokan oppilaat hyväksyttiin ylioppilaiksi ilman kirjallisia kokeita vuosina 1942–1944. Oli vain yksi poikkeus: vuonna 1943 yksi oppilas osallistui ylioppilaskirjoituksiin. Sotapalvelus oli ajanut opiskelun ohi. Sodan jälkeen rintamalta palanneille alettiin järjestää ns. sotilasylioppilaskirjoituksia.
Sota oli läsnä koulutyössä monella tavalla. Elintarvikepula näkyi oppilaiden laihtumisena. Vuonna 1944 osa koulun tiloista oli otettu sotilasmajoitukseen. Luokkahuoneiden lämpötila jouduttiin pitämään alhaisena (13–14 astetta) polttopuiden säästämiseksi.
Oppilaiden huolena olivat myös rintamalla taistelevat vanhemmat oppilastoverit. Vuonna 1943 rintamaveljille lähetettiin koulusta joulupaketteja. Nuorempien oppilaiden yllätyslahjat olivat saaneet monet sotajermut liikuttumaan. He vastasivat kenttäpostin välityksellä ja kyselivät kirjeissään myös koulun kuulumisia. Kirjeissä välittyi myös joulun tunnelma rintamalta. Paul Brander kirjoitti
kiitoskirjeessään: ”Joulujuhla täällä komppaniassa muodostui taas erittäin hauskaksi ja välittömäksi. Kaikki joukkueet ts. koko komppania oli yhdessä aattoiltana. Ohjelmaa juhlassa oli monenmoista ja sen huippukohtana oli joulupukki ja riisipuuron syönti. Pukilla oli kypärä päässään ja konepistooli kainalossa. Aterian aikana saapui itse komentaja toivottamaan joulurauhaa.”
Alpo Simola ja Tuomo Järvinen lähettivät yhteisen kirjeen. Heidän kiitollisuutensa välittyy siinä voimakkaana: ”Siellä koulun suojissa ei ole unohdettu meitä, jotka olemme saaneet kunnian astua lippujen alle puolustamaan kaikkea sitä, mitä juuri koulussa olemme oppineet pitämään pyhänä ja puolustamisen arvoisena.”
Talvisodan jälkeen ylipäällikkö, marsalkka Mannerheimin aloitteesta saatiin joulukuussa 1940 aikaan asetus, jonka perusteella sodassa kunnostautuneita miehiä voitiin palkita. Asetuksen neljännen pykälän mukaan ”erinomaisen urheiden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erikoisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustus- voimain sotilas hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristinritariksi”. Tampereen Klassillisen lyseon kasvatteja 191 Mannerheim-ristin ritarin joukossa oli neljä. Eniten näitä Marskin ritareita oli Sortavalan lyseon ja Kuopion lyseon entisten oppilaiden joukossa, molemmissa kuusi. Elossa Mannerheim-ristin ritareista on enää yhdeksän (12/2004).
Tampereen klassillisen lyseon Mannerheim-ristin ritarien muistolaatta paljastettiin koulun 100-vuotisjuhlassa vuonna 2001. Se sai paikkansa koulun juhla-aulaan jatkosodassa kaatuneiden entisten oppilaiden ja opettajien muistotaulun viereen. Samalla seinällä ovat myös sisällissodassa ja talvisodassa kaatuneiden nimet.
Vuoden 1944 lopulla sodasta vapautuneet oppilaat alkoivat palata kouluun. Myöhemmin myös Karjalan siirtolaisia tuli Tampereelle jatkamaan omalla kotiseudulla kesken jääneitä opintoja. Joululoman aikana 1944–1945 Klassillinen lyseo oli inkeriläisten kokoamiskeskuksena. Rauhanehtojen mukaan inkeriläiset oli palautettava Neuvostoliittoon.
1900-luvun jälkipuoliskolla ajan ilmiöt heijastuivat myös monella tavalla kouluun. Ensin sotakorvausten maksaminen, sitten vähitellen hyvinvoinnin lisääntyminen, tekniikan huima kehittyminen, kansainvälistyminen, Neuvostoliiton sortuminen, 1990-luvun talouskriisi, Suomen liittyminen Euroopan unioniin, yhteiskunnan sosiaaliset ongelmat, pakolaisten ja maahanmuuttajien vastaanottaminen, globalisaatio yhä enenevässä määrin – kaikki tämä eletään myös koulun arjessa. Olemme tapahtumien polttopisteessä. Koulu ei ole mikään irrallinen saareke, jossa vain opettajat opettavat ja oppilaat oppivat. Olemme suuressa elämän virrassa, jonka pisarat ja isommatkin loiskeet huuhtovat meitä jatkuvasti. Koulu elää samanaikaisesti menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Olemme ajan haasteiden eturintamassa, jossa myös perinteet velvoittavat meitä.
Teksti: Pasi Takala