Kunnallinen äänioikeus perustui Suomessa perinteisesti veronmaksukykyyn. Erityisesti rikkailla kauppiaiden leskillä oli mahdollisuus äänestää kaupungeissa 1740-luvulta lähtien, tosin edusmiehen välityksellä. Vuonna 1758 edusmiehen käyttö kiellettiin ja samalla naiset menettivät äänioikeutensa. Naisten taloudellisen toiminnan lisäännyttyä asia koettiin epäoikeudenmukaiseksi 1860-luvulla. Maalaiskunnissa naiset saivat äänioikeuden 1865 ja kaupunkeihinkin se palautettiin 1873. Oikeus ei koskenut naimisissa olevia naisia eikä toisen palveluksessa olevia naisia eikä miehiä.
Vastaava uudistus oli tehty Ruotsissa kaksi vuotta aiemmin. Norjassa se tapahtui vuonna 1907, ja kolme vuotta myöhemmin Norjan kunnallisvaaleihin tuli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Tanskassa naiset saivat kunnallisen äänioikeuden 1907.
Yhdysvalloissa naiset saivat äänestää Wyomingin (1869), Coloradon (1893) sekä Utahin ja Idahon (1896) osavaltioiden vaaleissa. Näissä uudisraivaajien yhteisöissä vallitsi työntekoon perustuva yhdenvertaisuus, ja naisten tasa-arvoa lisäsi heidän vähälukuisuutensa miehiin verrattuna.
Teksti: Aura Korppi-Tommola