Keskustelua naisten koulunkäynnistä käytiin osittain erillään muusta yhteiskunnallisten vaikutusmahdollisuuksien laajentamisesta. Molempien sukupuolten alkeiskoulutusta lisättiin ilman sukupuolikeskustelua, ja tyttökouluja lisättiin lähinnä yksityisesti. Ihanteena oli enemmänkin kaikkien oikeus tietoon ja naisten valmistaminen perheenemännän ja omien lasten kasvattajan rooliin kuin yhteiskunnallinen tasa-arvo. Pohjoismaiset keski- ja yläluokan tytöt saivat 1800-luvun puolivälissä kevyen kielipainotteisen koulutuksen joko kotona tai yksityisessä tyttökoulussa ja Suomessa myös valtion tyttökouluissa.
Suomeen naissivistyskeskustelu tuli Venäjältä, johon Katariina II oli perustanut tyttökouluja. Vanhin tyttökoulu oli vuonna 1788 toimintansa aloittanut saksankielinen Viipurin tyttökoulu. Tyttökoulut hyväksyttiin osaksi koulujärjestelmää 1840-luvulla, kun koulujärjestelmää muutettiin.
Keskustelu naisten asemasta alkoi Fredrika Runebergin lehtikirjoittelusta. Naisten vapauttamisen kansainvälisistä tuulista kirjoitteli myös Adelaide Ehrnrooth 1860-luvulla. Samalla vuosikymmenellä säätyvaltiopäivät aloitti työnsä puolivuosisataisen tauon jälkeen. Naisten oikeuksia parannettiin vastaamaan kaupungistuneen ja teollistuneen elinkeinoelämän tarpeita. Naimattomat naiset saivat täysivaltaisuuden, ja naisten perimisoikeutta parannettiin. Elinkeinovapaudet (1858, 1878 ja 1898) koskivat niin miehiä kuin naisiakin.
Suomen Naisyhdistys perustettiin 1884 John Stuart Millin kirjan innostamana. Siitä eronnut ryhmä perusti 1892 Unioni – Naisasialiitto Suomessa -järjestön. Naisyhdistykseen jäivät poliittisesti Suomalaista puoluetta lähellä olevat naiset. Unionissa toimivat nuorsuomalaiset ja ruotsinmieliset. Suomen Työläisnaisliitto perustettiin vuonna 1900. Vuonna 1902 perustettiin Martta-yhdistys kansansivistystä varten kodinhoidon ja kotitalouden neuvontajärjestöksi, jonka perimmäisenä tarkoituksena oli isänmaallisen hengen voimistaminen ja venäläistämistoimien ehkäisy.
Naisten järjestöt edustivat pientä aatteellista kärkiryhmää eikä toiminta koskettanut suuria naisjoukkoja arkipäivän tasolla. Naiset olivat aktiivisia nuorisoseuroissa ja raittiusliikkeessä, jotka nekin valmistivat tietä poliittiselle osallistumiselle. Heräävä ammattiyhdistysliike ja työväenliike tarjosivat työväestön naisille toiminta-areenan vuosisadan loppupuolella. Niissä naiset saivat miesten puoluepoliittisen toiminnan rinnalla täydentävän roolin työssä yhteiskunnan parantamiseksi. Tällaista maailman jakautumista miehiseen poliittiseen valtapeliin ja naiselliseen moraalinkohottamiseen nimitetään kaksijakoiseksi kansalaisuudeksi.
Naisasiajärjestöt vaativat naisille samoja oikeuksia kuin miehille. Aluksi ei siis puhuttu yleisestä äänioikeudesta. Miestenkin mahdollisuudet valita valtiopäiväedustajia olivat rajoitetut ja perustuivat syntyperään, virka-asemaan tai omaisuuteen ja veronmaksukykyyn. Noin 70 prosentin enemmistö oli täysin vailla vaikutusmahdollisuuksia. Äänioikeus nähtiin ihmisyyden ja oikeudenmukaisuuden kysymykseksi. Tunnettu naisasiajohtaja ja yhteiskouluaatteen toteuttaja Lucina Hagman perusteli asiaa vuonna 1889 näin:
”Meidän ei tarvitse laisinkaan kiistää naisen luonnosta – sitä ovat oppineet jo tarpeeksi tehneet – kysymys naisen vaalioikeudesta ei mitenkään ole kiista hänen luonnostaan. Sanomme vaan: kuta suuremmaksi tahdotaan päättää eroitusta miehen ja naisen luontojen välillä, sitä suurempi on vääryys, että mies yksin säätää lait, joita kumpaisenkin täytyy kuulla. Jos mies ja nainen olisivat suiki samanluotoisia ja niinmuodoin katsoisivat asioita samoilla silmillä; jos heidän tunteensa, ajatustapansa, taipumuksensa, tarpeensa olisivat samanlaiset, siinä tapauksessa ei naiset niinkään tärkeästi tarvitsisi eikä vaatisi äänenvuoroa yhteiskunnassa.
Mutta olkoon naisen luonto ja luonne mikä onkaan, tosiasia on kuitenkin aina että hän on samaa ihmissukua ja luotu miehen rinnalle. Ei erilaisuus hänen luonnossaan ole estänyt lainsäätäjiä ja yhteiskunnallisen sekä valtiollisen elämämme järjestäjiä asettamaan häntä rinnallensa velvollisuuksiin nähden. Itsensä elättävä nainen on kuin mieskin velvoitettu ulostekojensa ja verojensa suorittamiseen ja lakin tottelemiseen. Siltä puolen hän on kyllä asetettu täysikäiseen arvoon.”
Teksti: Aura Korppi-Tommola