Naiset kansanedustajina

Naisten saavutettua äänioikeutensa naisasialiike laantui useimmissa maissa. Naiset eivät perustaneet omia puolueita, vaan liittyivät olemassa oleviin puolueisiin sosiaalisen ryhmänsä ja maailmankatsomuksensa mukaisesti. Tämä oli pettymys joillekin aktiivisille äänioikeustaistelijoille. Se kuitenkin kuvastaa tavallisessa elämässä vallitsevaa miesten ja naisten kumppanuutta ja yhteisiä etuja arjessa.

Naiset eivät ole käyttäneet äänioikeuttaan yhtä usein kuin miehet. Naiset eivät myöskään ole antaneet ääntään aina naisille, vaan ovat luottaneet usein miesehdokkaisiin. Miehet puolestaan äänestävät hyvin harvoin naista. Siinä suhteessa muutamat viimeksi käydyt presidentinvaalit ovat luoneet uutta kulttuuria.

Naisten valituksi tulemiseen ovat vaikuttaneet monet seikat, joista eräs merkittävin on vaalijärjestelmä. Naisten on ollut vaikea saada äänten enemmistöä yhden edustajan vaalipiireissä (esimerkiksi Isossa-Britanniassa). Myös silloin kun ääni annetaan puolueen yhteiselle listalle, naisten on vaikea saada nimensä listan alkupäähän, josta tullaan varmasti valituksi – erityisesti näin oli heti uudistusten jälkeen. Suomessa käytettävä d’Hondtin menetelmä on suosiollinen naisille. Siinä ääni annetaan sekä yksilölle että puolueelle.

Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 puolueet kutsuivat ehdokkaikseen tunnettuja naisasianaisia toivoen heistä naisten äänten kalastajia. Yhdeksäntoista valituksi tulleen naisen joukossa olikin naisjärjestöjen johtohahmoja, kuten Aleksandra Gripenberg (Naisyhdistys), Lucina Hagman (Naisasiayhdistys Unioni), Ida Aalle-Teljo ja Miina Sillanpää (työläisnaisliike). Kymmenen heistä edusti niin sanottuja porvarillisia puolueita ja yhdeksän sosiaalidemokraatteja.

Taulukko 2. Naisten määrä ja suhteellinen osuus kansanedustajista 1907–2003.

Suomessa on aina ollut kansainvälisesti vertailtaessa paljon naisia kansanedustajina. Muissa Pohjoismaissa naisten osuus oli kolmesta neljään prosenttiin aina 1940-luvulle asti. Silloin naisten suhteellinen osuus kasvoi lähelle kymmentä prosenttia ja alkoi siitä nousta 1960-luvulla. Nykyään naisia on noin kolmannes kansanedustajista, Ruotsissa kuitenkin yli 40 prosenttia ja Suomessakin hyvin lähellä sitä. Pohjoismaiden ainoa poikkeus tässä suhteessa on Islanti, jossa on aina ollut vain harvoja naisia kansanedustajina.

Myös tyttöjen koulunkäynti yleistyi Suomessa nopeammin kuin muissa Pohjoismaissa. Jo 1910-luvulla niin sanottujen keskikoulujen oppilaista puolet oli tyttöjä. Yliopistoissa naisopiskelijoiden määrä nousi 30 prosenttiin 1930-luvulla, mikä tapahtui muissa Pohjoismaissa vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Muualla maailmassa kansanedustuslaitoksissa oli vuosikymmeniä yksi tai muutama yksittäinen nainen. Vasta 1980-luvulla naisten määrä nousi ja on Pohjoismaiden ulkopuolella parhaimmillaan noin 20 prosenttia.

Kansanedustajina naiset ovat tehneet sosiaalilainsäädäntöä ja naisten oikeudellista asemaa koskevia aloitteita. He toimivat Pohjoismaissa pääsääntöisesti sosiaali-, opetus- ja kulttuuriasioita käsittelevissä valiokunnissa. Puolet eduskuntaryhmien puheenjohtajista alkoi olla naisia 1970-luvulla. Puhemieheksi valittiin nainen ensimmäisen kerran 1980-luvulla. Suomessa niin tapahtui 1995, kun kokoomuksen kansanedustaja Riitta Uosukaisesta tuli eduskunnan puhemies.

Maailman ensimmäinen naisministeri oli Aleksandra Kollontai Neuvosto-Venäjän vallankumouksen jälkeen, ja hän toimi sosiaaliministerinä. Ennen toista maailmansotaa Pohjoismaissa oli kaksi naista ministerinä, molemmat sosiaalidemokraatteja: Tanskassa Nina Bang 1924–1926 opetusministerinä ja Suomessa Miina Sillanpää 1926–1927 sosiaaliministerinä. Suomen hallituksissa on tavallisesti ollut ainakin yksi naisministeri 1960-luvulta lähtien, ja 1980-luvulla alkoi perinne, että noin puolet valtioneuvoston jäsenistä on naisia.

Naiset ovat tavallisesti olleet sosiaali-, terveys- ja opetusministereitä jopa silloinkin, kun heidän asiantuntemuksensa oli muilla elämänalueilla. Tämä perinne alkoi murtua 1980-luvulla. Tullessaan pääministeriksi Gro Harlemn Brundtland oli maailman kahdeksas nainen pääministerinä. Suomessa keskustapuolueen puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki toimi 2003 lyhyen aikaa pääministerinä. Kaikki yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden maat huomioon ottaen nainen on ollut ainakin kerran jokaisen ministeriön johdossa. Elisabeth Rehn herätti maailmanlaajuista huomiota vuonna 1991, kun hänet nimitettiin puolustusministeriksi.

Suomessa presidentin virkaan oli nainen ehdolla ensimmäisen kerran vuonna 1982, kun liberaalisen kansanpuolueen ehdokkaana oli Helvi Sipilä. Vuonna 1994 ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustaja Elisabeth Rehn hävisi niukasti toisella kierroksella Martti Ahtisaarelle. Vuoden 2000 vaaleissa sosialidemokraatti Tarja Halonen valittiin Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi presidentiksi. Viimeistään tässä vaiheessa murtui myös miesten äänestysperinne: yhteiskunnallinen näkemys ja puoluekanta osoittautuivat taas voimakkaammiksi kuin sukupuoli.

Taulukko 3. Naisten osuus ehdokkaista puolueittain eduskuntavaaleissa 1948–2003, %

Taulukko 4. Naisten osuus kansanedustajista puolueittain eduskuntavaaleissa 1945 - 2003, lkm ja %

¹⁾ Vuoteen 1962 Maalaisliitto, 1962 - 1987 Keskustapuolue, vuonna 1983 ml. Liberaalinen Kansanpuolue 1962 Party.
²⁾ Vuoteen 1987 SKDL; 1987 ml. DEVA
³⁾ Vuonna 1987 ei omana puolueena
⁴⁾ Vuoteen 1999 Suomen Kristillinen Liitto SKL
⁵⁾ Vuosina 1962 ja 1966 Suomen Pientalonpoikien Puolue, vuoteen 1995 SMP
⁶⁾ Vuoteen 1948 Kansallinen Edistyspuolue, vuoteen 1966 Suomen Kansanpuolue, vuoteen 1999 Liberaalinen Kansanpuolue LKP ⁷⁾ Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisella Liitolla oli ehdokkaita vuosien 1958 - 1972 eduskuntavaaleissa

Lähde: Eduskuntatilastot

Teksti: Aura Korppi-Tommola