Naisten vaatimuksiin vapautua miesten holhouksesta piti ennen pitkää ottaa kantaa, virallisesti ensimmäisen kerran, kun liberaalipoliitikko John Stuart Mill toi sen vuonna 1867 Englannin parlamenttiin. Hämmästynyt parlamentti ei innostunut esityksestä, mutta Millin aloite aloitti julkisen keskustelun.
Kaksi vuotta myöhemmin John Stuart Mill yhdessä puolisonsa Harriet Taylorin kanssa kiteytti eri maiden keskiluokkaisten naisten tunnot teoksessaan Naisen asema (The Subjection of Women). Heidän liberalistisen näkemyksensä mukaan yhteiskunta hyötyisi eniten siitä, että kansalaiset – niin naiset kuin miehetkin – saisivat vapaasti kehittää itseään ja kilpailla eri elämänalueilla. Kiellot ja rajoitukset olivat heidän mielestään turhia, koska ihmiset, myös naiset, valitsevat vapaassa tilanteessa sekä itsensä että yhteiskunnan kannalta optimaalisen vaihtoehdon. He tarjosivat äänioikeutta, koulutusta ja taloudellista turvaa, mutta eivät nähneet naisia vielä poliittisina päättäjinä esimerkiksi parlamentissa.
John Stuart perusteli naisten äänioikeutta seuraavasti (s. 60–61):
”Tahdon aloittaa osoittamalla erään toimen, joka suuresti eroaa kaikista muista eikä heidän (naisten) oikeutensa sen suorittamiseen ollenkaan riipu mistään kysymyksestä, mikä voidaan esittää heidän kykyjään koskevana. Tarkoitan yleistä ja kunnallista äänioikeutta. Oikeus ottaa osaa sellaisten henkilöiden valitsemiseen, joiden on harjoitettava yleistä luottamustointa, on aivan eri asia kuin kilpailla tuosta toimesta. Vallitsisi todella ahdas oligarkkinen hallinto, jos kukaan, joka ei itse sopisi ehdokkaaksi, ei voisi myöskään äänestää jäsentä parlamenttiin. Saada olla mukana valitsemassa niitä, jotka tulevat meitä hallitsemaan, on itsepuolustuskeino, mikä jokaisella tulee olla vaikka hänet iäksi suljettaisiinkin pois hallitustoimista.
- - -
Näin ollen naiset vaativat äänioikeutta oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon takuuksi. Tämän tulisi olla selvää niillekin, jotka eivät yhdy mihinkään muihin oppeihin, joiden puolesta taistelen. Vaikka kaikki naiset olisivat sitä enemmän laillisen suojeluksen tarpeessa; mutta tiedämmehän minkälaista suojelusta orjat nauttivat, jos heidän isäntänsä itse ovat lainlaatijoina.”
Tämän jälkeen Englannissa käytiin jatkuvaa keskustelua naisten äänioikeudesta. Asia kietoutui monimutkaisiin puoluepoliittisiin laskelmiin. Toryt vastustivat liberaaleja vaalilain uudistuksia ja liberaalit taas toryjen maaomaisuuteen perustuvan äänioikeuden laajentamista: molemmat pelkäsivät kyseisten uudistusten hyödyttävän vastapuolta. Myös työväenpuolue vastusti naisten äänioikeutta ilman yleistä äänioikeutta.
Millin kirjasta keskusteltiin kaikissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa. Keskustelu puolestaan johti naisten järjestäytymiseen Keski-Euroopassa 1860-luvulla, Ruotsissa ja Tanskassa 1870-luvulla ja Suomessa sekä Norjassa 1880-luvulla.
Naisjärjestöjen kansainvälinen yhteistyö alkoi 1880-luvun lopulla. International Council of Women -järjestöön (1888–) kuului naisten vapauttamista ajavien kansallisten järjestöjen lisäksi myös hyväntekeväisyys- ja raittiusyhdistyksiä. Women Suffrage Unioniin taas kuului radikaalimpaa toimintaa vaativia naisyhdistyksiä. Nämä järjestöt auttoivat uusien yhdistysten perustamista erityisesti Aasian maissa. Muuten ne toimivat löyhänä yhteistyöfoorumina, joka lähinnä loi uskoa lopullisen voiton mahdollisuuteen.
Teksti: Aura Korppi-Tommola