Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus yleistyy

Ennen ensimmäistä maailmansotaa naisten valtiollinen äänioikeus toteutettiin Uudessa-Seelannissa, Australiassa, Suomessa ja Norjassa. Kahdessa ensin mainitussa uudistus ei koskenut vaalikelpoisuutta eikä perustunut yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Niiden siirtolaisyhdyskunnissa eli tasa-arvoinen siirtolaistraditio, ja niitä johdettiin John Stuart Millin liberaalien aatteiden mukaisesti. Niiden naisliike harrasti raittius- ja sosiaalityötä eikä ollut kovin radikaali. Suomessa ja Norjassa naiset taas olivat osallistuneet yhteiseen työhön kansallisten oikeuksien puolesta.

Keskustelu naisten äänioikeudesta suurena kysymyksenä päättyi ensimmäiseen maailmansotaan, vaikka se ei ollut vielä ratkennutkaan. Sodan aikana kaikkien työpanos oli tärkeä ja yhteinen vihollinen yhdisti miehet ja naiset yhteiseen taistoon. Sodan jälkeen vaalilakeja muutettiin useissa maissa. Englannissa uudistus tehtiin kahdessa osassa siten, että vuonna 1920 saivat 28 vuotta täyttäneet naiset äänestää ja vuodesta 1928 lähtien kaikki täysivaltaiset kansalaiset saivat äänioikeuden. Tanskassa uudistus tehtiin 1915 ja Ruotsissa 1919.

Toisen maailmansodan jälkeen kaikkia kansalaisia koskevaa yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta on pidetty itsestään selvänä. Yhdistyneiden kansakuntien perustamisasiakirjaan kirjattiin sukupuolten yhdenvertaisuus, ja se ohjasi myös jäsenvaltioita muuttamaan lainsäädäntöään. Loputkin Euroopan maat soivat äänioikeuden omille kansalaisilleen. Siirtomaavallan alta itsenäistyneissä valtioissa tasa-arvo toteutettiin heti ensimmäisissä vaaleissa.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutettiin Neuvostoliitossa heti vallankumouksen jälkeen 1917 ja sen liittolaismaissa, niin sanotuissa kansandemokratioissa toisen maailmansodan jälkeen. Voidaan tietenkin keskustella siitä, oliko sillä merkitystä yksipuoluejärjestelmässä, jossa vaaleilla ei ollut samanlaista painoarvoa kuin länsimaisissa demokratioissa. Sotien välisen ajan Natsi-Saksassa naiset olivat muutenkin alistettuja. Sama koski muita diktatuureja, kuten Espanjaa, Portugalia ja Kreikkaa. Neuvostoliitossa ja sen liittolaismaissa naisten osuus valtiopäivillä oli noin 30 prosenttia. Järjestelmän purkautumisen jälkeen järjestetyissä vapaissa vaaleissa naisten osuus laski 10–20 prosenttiin. Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa naisten äänioikeus alkoi yleistyä 1930-luvulla.

Naisten äänioikeuskysymys ei siis ollut erillinen asia, vaan se liittyi laajempaan ihmiskäsityksen muuttumiseen ja demokratisoitumiseen. Naisten äänioikeudella ja lainsäädännöllä sukupuolten välinen tasa-arvo ei ole kokonaan toteutunut, mutta sen tiellä on enää enemmänkin asenteita kuin lakeja.

Taulukko 1. Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteutuminen eräissä maissa.

Teksti: Aura Korppi-Tommola