Ateenassa eli 400-luvun lopulla eKr. mies nimeltä Sokrates. Hän pukeutui rähjäisesti ja oli kauneutta ja sopusuhtaisuutta arvostavien kaupunkilaisten mielestä ruma. Heti aamusta hänellä oli tapana lähteä kiertelemään kaduille ja toreille väittelemään ihmisten kanssa. Hän pysäytteli vastaantulijoita ja teki heille kysymyksiä yksinkertaisen ja selvän tuntuisista asioista. Hän saattoi kysyä, mitä on totuus tai rohkeus. Keskustelun edetessä puhekumppani ehkä hermostui huomattuaan, että itsepintainen kyselijä oli saanut hänet puhumaan itsensä pussiin. Toisin kuin puhetaidon opettajat, Sokrates ei niinkään tahtonut voittaa väittelyitä vaan hän etsi totuutta. Sokrateen menetelmänä olivat kysymykset: kysymys kysymykseltä selvisi ainakin, mitä käsityksiä ei voinut perustella eikä siksi pitää tosina.
Sokrateen tavoitteena oli oppia ajattelemaan kirkkaasti. Mikä tahansa kaikkien hyväksymä väite ei hänen mielestään ollut tosi siksi, että kaikki näyttivät uskovan siihen. Se oli vasta uskomus. Tosi väite vaati huolellisia perusteluja. Sokrates sanoi, että todella viisas on se, joka ymmärtää, miten vähän hän tietää.
Sokrates ei tyytynyt vain tekemään hankalia kysymyksiä. Hän myös pyrki määrittelemään käyttämänsä sanat, jotta keskustelu ei juuttuisi niiden epämääräisyyteen. Sokrates uskoi, että ihmiset pyrkivät luonnostaan hyvään. Onnistuakseen tässä pyrkimyksessä ihmisen oli huolellisesti käytettävä omaa järkeään.
Sokrates sai paljon oppilaita nuorista ateenalaismiehistä. Monet ihastuivat hänen kykyynsä haastaa kaupungin johtomiehiä tai kuuluisia puhetaidon opettajia. Sokrates ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan yritti istuttaa totuuden etsimisen halun ja selkeän ajattelun ihailijoidensa mieleen.
Satu Honkala, Kimmo Sundström, Ritva Tuominen