Kertomukset ovat kautta vuosisatojen olleet vahvoja opettajia. Niiden avulla on kasvatettu, varoitettu, neuvottu, siirretty elämänviisautta nuoremmille sukupolville. Kertomukset ovat myös esimerkiksi Raamatun kirjojen ”äidinkieltä”: kertomukset kulkivat suusta toiseen jo paljon ennen niiden kirjaamista muistiin. Kertomusten valtakautta elettiin silloin, kun lukutaito ei ollut vielä yleistynyt. Sykähdyttäviä kertomukset ovat kuitenkin vielä 2000-luvullakin, sillä ne sisältävät niin paljon enemmän kuin pelkkä kirjoitettu teksti. Kerronta sisältää aina myös kertojan tulkintaa, hänen kokemuksiaan ja korostuksiaan.
Abrahamin lapset -kirjassa käytetään menetelmää, jonka avulla tuhansia vuosia sitten eläneiden henkilöiden kokemukset voidaan elää todeksi vielä tänäänkin. Kirjailijoiden IE-menetelmäksi kutsuman työtavan lähtökohtana on identifikaatio, samaistuminen. Erilaisten työskentelytapojen kautta pyritään samaistumaan kertomusten henkilöihin ja siihen, mitä he kokivat ja tunsivat. Tunteet ovat universaaleja ja ajattomia . Iloa, surua, vihaa, rakkautta, pelkoa, onnea ja mustasukkaisuutta on tunnettu yhtä lailla ennen ajanlaskun alkua kuin nytkin. Näiden tunteiden kautta on mahdollista löytää kosketuspinta kertomusten henkilöiden ja meidän nykypäivän ihmisten välille.
Pyhiä kertomuksia työstetään kirjoittaen, näytellen, piirtäen ja keskustellen. Työskentelytavat ovat sinänsä kaikille tuttuja, mutta aineiston juju piileekin tuoreessa näkökulmassa. Esimerkkinä tästä voi käyttää vaikkapa aineiston kirjoitustehtäviä. Kertomuksen kertomisen jälkeen koko ryhmälle ei anneta yhteistä kirjoitustehtävää ”Abrahamin elämä”, vaan jokainen saa itse pohtia, mihin henkilöön samaistui ja ryhtyä kertomaan kertomusta uudelleen tämän henkilön näkökulmasta. Kirjoitustehtävissä käytetään aina minä-muotoa, joka auttaa samaistumaan kertomuksen henkilöihin. Tarina erämaavaelluksesta voi alkaa vaikkapa näin: ”Kun minä, Saara, kuulin, että Abrahamin täytyy lähteä vaeltamaan autiomaahan, olin ensin aika hämmästynyt...”
Kirjan kirjoittajat toteavat, että kertomuksia työstettäessä on tärkeää antaa tilaa yksilöllisille tulkinnoille. Työskentelyn lähtökohtana on aina pyhä kertomus, jonka opettaja tai ryhmän vetäjä joko kertoo omin sanoin tai lukee ääneen. Tässä vaiheessa ollaan vielä uskollisia alkuperäistekstille. Kun kertomuksia aletaan työstää eteenpäin, mielikuvituksen saa päästää valloilleen ja kertomusta voi täydentää omien mielikuvien mukaisesti. Mitä Abraham ajatteli? Miltä Saarasta mahtoi tuntua? Oikeita vastauksia meistä kukaan ei tiedä, mutta voimme yhdessä pohtia eri vaihtoehtoja.
Kirjassa todetaan, että IE-menetelmä voi olla myös apuväline päästä lähelle vaikeita ja oppilaille vieraitakin teemoja. Kirjan johdantoluvuissa Rosenbladit kertovat, kuinka eräs poika totesi Abrahamia käsittelevällä oppitunnilla, että hän ei usko Jumalaan. ”Vaikka sinä et uskoisikaan, niin Abraham uskoi, ja nyt me puhumme hänestä”, oli opettaja vastannut. Pyhien kertomusten hahmot voivat tarjota kertomusten lukijalle peilin tarkastella omaa suhdetta Jumalaan ja lähimmäiseen.