Valtakunnallisessa uskonnon opetussuunnitelmassa painottuvat yhtäältä oma uskonto ja kulttuuriperintö, maailmankatsomuksellinen ajattelu ja muihin uskontoihin tutustuminen sekä eettisesti vastuulliseen elämänasenteeseen ohjaaminen, jossa yhteydessä erityisesti arvokasvatusnäkökulma tulee mielestäni merkittävästi esille. Omassa rehtorin roolissani olen viime vuosina halunnut nostaa kirkkovuoteen ja toisaalta myös kalenterivuoteen liittyvät erityispäivät ja teemat arvokasvatuksellisesti merkittävään asemaan. Niiden myötä ja myös kansakuntamme kulttuurihistoriallisten merkkihenkilöiden kautta on ollut mahdollista vahvistaa ihmisyyden peruskalliota ja antaa samalla eväitä itse kunkin elämän seikkailulle. Nykyaikana arvot ja ihanteet ovat monella hukassa ja paljon on niitä, jotka etsivät ja kyselevät, mutta eivät koskaan edes usko löytävänsä. Ajassamme on aivan liikaa kyynisyyttä ja tiukkapipoista, ryppyotsaista suhtautumista, mikä tappaa terveen uteliaisuuden, ihanteellisuuden sekä ihmeisiin uskovan lapsenomaisuuden.
Tulevaisuuden historian tekeminen edellyttää vahvojen arvojen olemassaoloa. Retoriikka ei riitä, vaan ratkaisut on tuotava hyvin perustasolle ja vain teot puhuvat puolestaan. Koulumme toiminta-ajatukseksi olemme valinneet Hodding Carterin ajatuksen: ”On vain kaksi kestävää perintöä, jotka kannattaa toivoa pystyvänsä antamaan lapsille: juuret ja siivet.” Vain tuntemalla juuremme, voimme aidosti ymmärtää nykyisyyttä ja sitä kautta antaa omien siipien kantaa kohti entistä parempaa tulevaisuutta. Niin uskonnonopetuksen kuin päivänavausten, juhlatraditioiden ja projektihankkeidenkin kautta sekä rehtori että opettajat voivat hienovaraisesti antaa oppilaille eväitä vastuullisten valintojen tekemiseen. Kaikessa ”evästämisessä” on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että mitkään sanat eivät tehoa, eivätkä hyvätkään kasvatus- tai opetusyrityksemme kanna, jollemme itse ole omalla esimerkillämme tukemassa niitä ja antamassa sitä kaikkein tärkeintä – innostuksen kipinää. Vanha viisaus puhuu siitä, että jos haluamme jonkun rakentavan laivan, meidän ei pitäisi antaa hänelle piirustuksia, lautoja, vasaroita tai nauloja, vaan opettaa hänet kaipaamaan ulapalle. Silloin hän varmasti rakentaa kestävän laivan tavalla tai toisella.
Teksti: Anneli Kesola | Kuljun koulun rehtori, Lempäälä