Tunteesta tunteeseen

 

Tunnetaitoja oppii harjoittelemalla

 

3.1 Tunnetaitojen harjoittelu

3.2 Tunnetaitojen oppiminen ja opettaminen

3.3 Keinoja ja esimerkkejä tunnetaitojen harjoitteluun

3.4 Tukikeskustelujen tunnetaitoharjoituksia (Attwoodin mallia mukaillen)

3.5 Tunnekasvatus opetussuunnitelmassa

    

 

Tunnetaitojen harjoittelu alkaa itsehavainnoinnista ja reflektoinnista. Se tarkoittaa, että henkilö pyrkii mahdollisimman rehellisesti ja objektiivisesti tunnistamaan omia kokemuksiaan. On mietittävä, mitä tunteita ja toimintoja jossakin tilanteessa oli ja miten ne vaikuttivat. On suunniteltava, miten tätä kokemusta voi hyödyntää ja kehittää seuraavissa vastaavissa tilanteissa. Itsetuntemuksen tietoinen kehittäminen merkitsee omien tunteiden tunnistamisen, nimeämisen, arvioinnin, erottelun ja säätelyn hallintaa. Tunteet menevät päällekkäin toistensa kanssa, vilahtavat ohi tai viipyvät. Harjoittelemista riittää, eikä valmiiksi tule koskaan.

Me ihmiset peilaamme itseämme kaiken aikaa toisista ihmisistä. Jokainen rakentaa koko elämänsä ajan omaa minäkuvaansa arvioimalla omia ja toisten reaktioita. Miten sanani ja tekoni vaikuttivat toiseen? Mitä toinen sanoi minulle ja mitä hän sillä tarkoitti? Toiminko toisen mielestä hyvin vai huonosti, millainen hänen mielestään olen, kelpaanko? Samalla annamme koko ajan – halusimmepa tai emme – omalla toiminnallamme palautetta lähipiirimme henkilöille siitä, millaisina heitä pidämme. Rakennamme siis vuorovaikutuksen keinoin koko elämämme ajan itsetuntemustamme ja tunnetaitojamme.

Lapsi osaa ilmaista tunteitaan itkemällä ja hymyilemällä jo varhain. Aluksi erottuu vain kaksi ääripäätä: hyvä ja paha olo. Kehittymisen ja oppimisen myötä hän alkaa ilmaista tyytyväisyyttä, pelkoa, arastelua, iloa ja monia muita tunnesävyjä. Kun tunteita tietoisesti aletaan opetella, etsitään tunteelle nimi ja kuvataan kokemusta sekä mietitään sen syytä ja ilmaisua. Tunteiden havainnoimisessa voi ohjata lasta konkretisoimaan tunteensa voimakkuutta jonkinlaisen tunnemittarin avulla. Onko huoli, ilo, pelko, toivo tai kiukku pieni, keskikokoinen vai suuri? Lasta voi ohjata myös toisen henkilön tunteiden arviointiin. Samalla harjaantuu tietoisuus tunteiden tarttumisesta ja syy-suhteista.

Tunneharjoituksissa kuvalla on tärkeä merkitys. Kuva konkretisoi ja selkeyttää tunteita, jotka sinällään ovat abstrakteja eli käsitteellisiä ja vaikeasti ymmärrettäviä. Tunteet ilmenevät käyttäytymisessä, ilmeissä, eleissä, äänenpainoissa ja koko kehon reaktioina. Jos kielellisessä kommunikoinnissa on puutteita, tarvitaan kuvaa kertomaan tunteista, tekemään näkymätön näkyväksi. Jos kielellinen kommunikointi sujuu, voidaan tunnekasvatuksessa käyttää myös satuja, tarinoita, näytelmiä, elokuvia ja kasvatuksellista keskustelua.

Tunteen, sisäisen ja hyvin subjektiivisen kokemuksen havainnollistamiseen kuva on verraton apuväline. Tunteisiin liittyviä ilmeitä voidaan piirtää ja nimetä yhdessä ja näin konkretisoida, millainen ilme ja millainen tunne liittyvät yhteen. Samalla voidaan pyrkiä vielä pintaa syvemmälle, syy-seuraussuhteen ymmärtämiseen. Mistä tunne mahtaa johtua? Miten kyseistä tunnetta olisi soveliasta ilmaista? On tärkeää muistaa kuvata myös muiden, lähettyvillä olevien henkilöiden kokemia tunteita. Tässä auttaa selkeä sarjakuvan tyyppinen piirtäminen puhekuplineen. Näin alkaa hahmottua, että omat ja toisten henkilöiden tunteet ovat yhtä tärkeitä vaikkakin saattavat ilmetä eri lailla.

Jos omaa tunnekokemustaan osaa kuvata ja ilmaista sanoilla ja tulee siten ymmärretyksi, ei ole tarvetta lyödä tai huutaa tai tehdä muuta haastavaa. Kun haastavaa käyttäytymistä tyrehdytetään, on opeteltava ja opetettava tunteiden tunnistamista, nimeämistä, arviointia, asianmukaista ilmaisemista ja tarvittaessa hallintaa. Tunnetaitojen harjoittelun voi aloittaa perustunteiksi nimettyjen tunteiden (ilo, suru, pelko, viha, inho ja hämmästys) tunnistamisesta.

 

 

Tunnetaitojen opettaminen kuuluu jokapäiväiseen arkeen. Perhe ja muu yhteisö tukee lapsen tunne-elämän kehitystä antamallaan palautteella. Ikätovereidensa avulla lapsi saa tärkeää tietoa itsestään. Lapsi, jolla on suuret puutteet tunteidenkäsittelytaidoissa, ei pysty tehokkaasti hyötymään toisten lasten seurasta. Ryhmätilanteet saattavat epäonnistua. Aikuinen voi auttaa näissä tilanteissa lasta selviämään ja harjoittelemaan uusia tunnetaitoja. Mikään yksittäinen menetelmä ei riitä tukemaan lapsen emotionaalisia taitoja, sillä taidot ja taitopuutteet ovat yksilöllisiä, laajoja ja ympäristöstä riippuvaisia.  

Tietoisuus tunteista ennustaa hyviä sosiaalisia taitoja, sosiaalista pätevyyttä ja tovereiden hyväksyntää. Tunnekasvatus voidaan ottaa osaksi muuta sosiaalisten taitojen ja vuorovaikutustaitojen opetusta. Se sopii osaksi terveyskasvatusta, sillä tunteiden tunnistaminen ja käsitteleminen edistävät terveyttä ja luovat hyvinvointia. Tunnetaitojen opetus koulussa on tutkitusti parantanut sosiaalisia taitoja ja sosiaalisia suhteita ja vähentänyt sosiaalista ahdistuneisuutta. Tunnetaidot kietoutuvat ihmisen kehitykseen monin tavoin. Ne vaikuttavat

  • sosiaaliseen kyvykkyyteen ja koulusuoriutumiseen
  • suosittuna tai epäsuosittuna olemiseen
  • kykyyn jakaa omastaan
  • taitoon auttaa muita
  • tunteeseen omasta kyvystä ratkaista ongelmia (ratkaisukeskeisyys)
  • kykyyn pyytää tunne-elämän pulmissa apua perheenjäseniltä tai läheisiltä
  • suhtautumiseen vanhempia ja yhteiskuntaa kohtaan
  • terveyteen aikuisiällä
  • työuran kehittymiseen
  • päihteiden käytön määrään
  • väkivallattomuuteen.

Perheessä lapsi oppii tunnetaitoja varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen havainnoimalla ja jäljittelemällä vanhempiaan ja sisaruksiaan. Leikissä lapsi harjoittelee oppimaansa. Hän hoivaa ja hellii, komentaa ja opastaa. Lapsen leikkiä seuratessaan vanhemmat kuulevat usein jopa omat äänenpainonsa. Vanhempien omat arvot ja asenteet peilautuvat lapsen mielikuvitusmaailmaan. Samalla lapsi harjoittelee erilaisia tunneilmaisuja ja tekee omia pieniä tutkimusmatkoja tunteiden maailmaan. Mitä leikkiäiti tuntee nukkelasta kohtaan, mitä nuhteita saava lapsi tuntee, ja mitä poliisi tuntee jahdatessaan rosvoa tai rosvo jäädessään kiinni?

Leikin oheen tarvitaan aikuista niin sanotusti sanottamaan ja antamaan tunteille nimiä ja konkretisoimaan syy-seuraussuhteiden ketjuja: ”Minusta näyttää, että sinä innostuit tästä pelistä.” Näin lapsi saa käsitteitä, joita voi käyttää ja kokeilla omissa leikkimaailmoissaan ja sitten arjen todellisuudessa. Aikuisen ei pidä sanoa lapselle ”Sinä olet vihainen/iloinen/innostunut” vaan ”Minusta näyttää, että sinä olet…”. Lapsen on hyvä alusta lähtien oppia, että vain hän itse kokee ja hallitsee omia tunteitaan. Tunne on omakohtainen.

Vanhempien ensisijaisiksi tehtäviksi voisi nimetä joitakin lapsen tunnekasvatuksen alueita. Ehkä tärkein on turvallisuudentunne, siihen perustuu kaikki muu lapsen hyvä kehittyminen ja oppiminen. Lapsen pitää oppia myös sietämään pettymyksiä, oppia tyytymään siihen, että kaikki hänen omat mielihalunsa ja toiveensa eivät toteudu vaan on otettava huomioon toiset ihmiset. Jokaisen lapsen elämään pitäisi myös kuulua iloa, riemua ja leikkisyyttä.

Leikki on lapsen maailmaa, ja leikkiin pääsevät vähän kerrassaan osallistumaan myös läheiset aikuiset ja toiset lapset. Hyvin pienten lasten keskinäisessä vuorovaikutuksessa tulee jo tilanteita, joissa lasta voi ohjata harjoittelemaan tunnetaitoja. Jos toinen lapsi itkee, on aikuisen hyvä auttaa lasta miettimään, mistä paha mieli tuli ja miten pahan mielen saisi voitettua. Pelkoa, ujoutta, rohkeutta, innostusta ja monia muita tunteita esiintyy usein lasten touhuissa, ja niitä voi opetella tuntemaan. Ikävä on elämässä kohdattava tunne, jonka ennakoinnissa ja harjoittelussa lapsi tarvitsee aikuisen apua. Pettymys on lapsen kehityksessä tärkeä tunne. Jokaisen pitää oppia, että pettymyksiä tulee ja niihin on sopeuduttava ja päästävä niistä yli ja eteenpäin.

Päiväkotien ja koulun ryhmätoiminnoissa tunnetaitojen opettamiseen on hyvä mahdollisuus. Tähän mennessä sitä ei ole tehty kovinkaan systemaattisesti vaan satunnaisesti vaikkapa riitojen selvittelyssä tai satujen ja muiden lukutuokioiden yhteydessä. Sosiaaliset taidot ja niiden edellyttämät tunnetaidot ovat kuitenkin niin merkityksellisiä elämänhallinnan sekä oman ja lähipiirin onnellisuuden kannalta, että tunnetaitojen opettaminen on tullut opetussuunnitelmaan ja sen pitäisi olla järjestelmällistä.

Kouluikäinen lapsi on yleensä paljon kavereiden kanssa. Yhdessä leikkiessä ja puuhatessa kohdataan paljon tunteita ja opitaan tunnetaitoja. Aikuisen tehtäväksi jää keskustella lapsen kanssa niin, että lapsi saa sanoja, joilla kuvailla tunnekokemuksiaan. Aikuisen tulee ohjata lapsen ajatuksia siihen suuntaan, että lapsi oppii huomaamaan myös toisten lasten tunnekokemuksia. Näin kehitetään empatiakykyä.

Erityistä tukeakasvuunsa tarvitsevan lapsen terapiassa on tärkeää ohjata lasta tunnistamaan ja hallitsemaan omia tunteitaan. Hän tarvitsee sanoja, joilla voi kuvata tunteita. Samalla lasta tai aikuista asiakasta on aina ohjattava tunnistamaan myös toisen henkilön tunteita. Syyn ja seurauksen huomaaminen on tunnekasvatuksen vaikeimpia oppisisältöjä.  

Lapsiryhmässä tunnetaitojen oppiminen on jatkuva prosessi. Ilman aikuisen ohjausta lasten muodostamassa ryhmässä piilee monia vaaroja tunnetaitojen vinoutumiseen. Joku lapsi oppii alistumaan ja vähättelemään itseään, kun taas toinen lapsi tottuu määräilemään ja alistamaan. Kiusatuksi ja kiusaajaksi kasvaminen on valitettavan yleistä. Siksi aikuisten velvollisuus on seurata lapsiryhmän sosiaalisten suhteiden toimivuutta ja tarpeen tullen ohjata lapsia kunnioittamaan tasa-arvoa. On opittava vuorottelemaan, neuvottelemaan, tekemään kompromisseja, pettymään, voittamaan ja häviämään. Lukemattomat ovat ne tunnetaidot, joita lapsiryhmissä harjoitellaan ja jotka sieltä siirtyvät aikuisten yhteisöihin.

 

 

Myötätunnon ja empatian kokemus on kaikkien tunnetaitoharjoitusten lähtökohta. Lapsen, nuoren ja aikuisen, joka harjoittelee tunteiden ja käyttäytymisen säätelyä, on saatava tuntea että hänet hyväksytään, hänestä välitetään ja häntä rakastetaan ja että hänen sen vuoksi halutaan oppivan tunnetaitoja.

Jäljittelemällä opitaan spontaanisti tunteiden ilmaisua ja tunnetaitoja. Tietoisen oppimisen ja opettamisen lähtökohdaksi ohjaajan on syytä kertoa lapselle, miltä hänestä itsestään tuntuu. Ohjaajan on näytettävä omat tunteensa selkeästi ja nimettävä ne. Lisäksi hänen tulee kysellä lapselta kysymysketjua: Miltä tuntuu? Miksi? Mitä siitä seuraa? Ohjaajan on osattava säädellä omien tunteidensa ilmaisua. Hänen antamansa malli on merkittävä tunnetaitoharjoitusten pohja.

Seuraavia tunnetaitoharjoituksia voi käyttää sekä yhden lapsen kanssa että lapsiryhmissä:

  • keskustelu kuvakirjojen ja satukirjojen tapahtumista
  • keskustelu seuraavista aiheista:
    • Mitä tunteita musiikki
    • maalaus
    • elokuva
    • satu herättää?
  • Miltä kuvien ihmisistä tuntuu?
  • Miltä taulun maalaajasta on tuntunut maalatessaan?
  • Miltä kappaleen säveltäjästä on tuntunut säveltäessään?
  • arvausleikit ja pantomiimi: Mitä tunnetta esitän?
  • roolileikit, draamat ja näytelmät
  • pelit, joissa opitaan sääntöjen noudattamista, voittamista ja häviämistä.

Aktiivisen rentoutumisen opettelu on tärkeä keino tunnetaitojen oppimiseen. Jännittyneenä ja stressaantuneena on vaikea olla, nauttia ja iloita mistään, keskittyä ja oppia uutta. Yksinkertainen ja konkreettinen tapa opetella rentoutumaan on jännityksen ja rentouden välisen eron tunnistaminen ja harjoitteleminen. Lapselle voi tehdä oman kuvasarjan, joka visualisoi hänelle rentoutumista (ks. Autismikuntoutus, s. 106–107):

  1. Istu tuolilla jalat ja kädet alhaalla.
  2. Vedä keuhkot täyteen ilmaa.
  3. Jännitä itsesi kokonaan.
  4. Puhalla keuhkot tyhjiksi.
  5. Rentouta itsesi kokonaan.
  6. Huomaa ero jännityksen ja rentouden välillä.

 

Tunnekirja, kiinnostuskirja ja kehukirja toimivat päiväkirjan tavoin. Tunnekirjaan voi piirtää kuvia perustunteista tai kirjoittaa niistä tarinoita. Mikä tekee lapsen iloiseksi, ja mitä hän tekee ja ajattelee iloisena? Kiinnostuskirjan voi koostaa leikekirjaksi kiinnostuksen kohteesta. Mistä lapsi on erityisen kiinnostunut, ja miksi hän pitää siitä? Myös toisen henkilön mieltymyksiin ja muihin tunteisiin voi tunnekirjaa tehdessä kiinnittää huomiota. Kehukirjaan voi kirjoittaa tai piirtää asian, missä on hyvä, mistä selviää hyvin tai mistä on ylpeä. Kehukirjaan voi myös haastatella muita ja kysyä, missä toiset ovat hyviä ja missä haastattelija on hyvä heidän mielestään.

Päiväkirja tai kalenteri voi olla itsehavainnoinnin väline ja keino omien tunteiden arviointiin. Lapsi voi tehdä suunnitelman, miten hän arvioi esimerkiksi omien kielteisten ja myönteisten ajatustensa ja tunteidensa määrää. Mitä päivän aikana tapahtui? Mikä oli hyvää tai huonoa? Mitä teit ja kenen kanssa? Mikä aiheutti iloa, mikä kiukkua? Mitä teit ja sanoit silloin? Mittarina voi toimia vaikkapa sen kirjaaminen, kuinka paljon jaksaa käyttää aikaa liikkumiseen ja muuhun aktiiviseen toimintaan, tai se, kuinka paljon jaksaa keskittyneesti tehdä koulutehtäviä tai lukea tenttiin. Myös onnistumiskertoja voi laskea – esimerkiksi kuinka monta kertaa lapsi onnistui leikkimään kavereiden kanssa viikon aikana ilman riitaa.

Värikoodien värittäminen päivän päätteeksi kalenteriin tai päiväkirjaan saattaa tehdä tunteiden seuraamisen mielenkiintoiseksi. Millä mielellä lapsi on päivän eri vaiheissa ollut? Värikoodit voi itse suunnitella. Minkä värinen tunne tulee, jos kiusataan? Minkä värinen tunne on, kun kehutaan tai kiitetään jostain? Millainen käyttäytyminen on harmaata ja millainen ilme silloin on? Joitain yleisiä merkityksiä väreille tulee jo vakiintuneesta käytännöistä, kuten liikennevalot punainen, keltainen ja vihreä tai kielenkäytöstä, esimerkiksi:

Keltainen – olen antanut auringon paistaa ja valaista mieleni.
Punainen – olen ollut kiukkuinen ja ärtyisä 
Musta – mieleni on ollut synkkien ajatusten vallassa.
Harmaa – olen ollut väsynyt ja apaattinen.
Sininen  – olen ollut rauhallinen, harkitseva, mieli tasapainoinen ja seesteinen.

 Kehoharjoitukset ohjaavat huomioimaan tunteiden tuntumista kehossa. Kehon asennoilla voi esittää erilaisia tunnetiloja. Kehonkuvapiirrokseen voi merkitä, missä päin kehoa eri tunteet tuntuvat ja samalla keskustella tuntemusten yksilöllisyydestä. Missä tuntuu ilo, ja missä on jännitys? Miten kehossa näkyy rentous? Kehonkuvapiirrokseen voi piirtää tai värittää myös tunteiden ilmenemistä. Mitä kehossa tapahtuu, kun säikähdät? Mitä kehossa tapahtuu, kun olet rakastunut? Entä uteliaisuus, miten se ilmenee?

Sopimukset ovat hyvä työskentelytapa, kun lasta tai nuorta ohjataan hallitsemaan omaa käyttäytymistään. Useinhan tunnekasvatus ja käyttäytymisen säätely liittyvät yhteen. Tunteiden hallitsemattomat purkaukset johtavat vaikeisiin käyttäytymismuotoihin, joiden hallintaan tarvitaan ohjausta ja tukea. Kiellot ja puheet valuvat kuin vesi hanhen selästä. Rauhallisella hetkellä lapsi/nuori sanoo haluavansa ”olla kiltisti”, tunnekuohun vallassa – innostuksessa, ärtymyksessä, suuttumuksessa – puheet unohtuvat. Visuaaliseen muotoon tehdyt kirjoitetut tai piirretyt yhteiset sopimukset muistuttavat tehokkaasti siitä, mitä on sovittu. Sopimukseen kuuluu aina selkeä toimintaohje ja siitä seuraava palkkio. Aikuisen on oltava tarkkana, että itse muistaa noudattaa tehtyä sopimusta.

Palkkiosysteemit, tarrat yms. tukevat sopimusten muistamista ja kannustavat niissä pysymistä. Ulkoisen palkkion käyttöä kasvatuksellisessa mielessä kaihdetaan usein sen vuoksi, että itse tehtävän onnistumisesta tai vaikkapa hyvästä käyttäytymisestä sinänsä saatavan sisäisen palkkion pitäisi riittää. Palkkiosysteemeissä tärkeintä onkin juuri aikuisen ja lapsen vuorovaikutus, keskinäinen sopimus, jolla tuetaan yhteiseen päämäärään pääsemistä. Palkkioista sovittaessa aikuinen tulee ikään kuin lapsen puolelle tukijaksi ja kannustaa siinä, mikä vaatii lapselta ponnisteluja. Merkityksellisempää kuin itse palkkio on yleensä se yhteinen ilo, joka yrittämisestä ja onnistumisesta saadaan.

Käytöskäyrät ovat osoittautuneet oivallisiksi apuvälineiksi monille kouluikäisille, joita kiukunpuuskat tai muut tunnepurkaukset häiritsevät ja jotka harjoittelevat oman toiminnan ohjaamista ja käyttäytymisensä hallintaa. Aikuisen kanssa yhdessä sovitaan, millaista käytöstä toivotaan ja mikä ei ole hyväksyttävää. Kullekin päivälle piirretään jana, nolla-viiva, jossa erottuvat tunnit aamusta iltaan. Janan yläpuolella (plussalla) pitäisi käyttäytymisen pysytellä. Kiukkupuuskissa käytöskäyrä tipahtaa janan alapuolelle (miinukselle). Mielen tyynnyttyä viiva eli käytöskäyrä kipuaa taas plussalle. Kannattaa sopia, kuka käytöskäyrää piirtää. On myös sovittava, mitä palkkioita seuraa, kun plussan puolella on pysytelty sovittu aika päivästä tai viikosta. Parasta tietysti on, että asianomainen itse arvioi omaa käytöstään ja piirtää käytöskäyräänsä tunti tunnilta. Alussa lapsi voi tarvita aikuisen vihjettä siitä, milloin lapsi on putoamassa viivan alapuolelle. Opettaja voi viestittää siitä vaikka katseella tai etukäteen sovitulla merkillä.

Käytöskäyrä on yksilöllinen mittari ja arviointiväline. Lapsiryhmässä tai luokassa voisi jollakin viikolla olla kaikilla oma käytöskäyrä, jolloin kukin saa arvioida omaa toimintaansa. Hallitsemattomat tunteenpurkaukset ovat yleensä vain tietyn tai tiettyjen lasten ongelmana. Käytöskäyrä ei kuitenkaan erityisesti leimaa heitä, koska heidän tunteenpurkauksensa ovat joka tapauksessa kaikkien nähtävillä ja kuultavissa. Toiset lapset kannustavat yleensä käytöskäyrää käyttävää lasta ja tukevat hänen yrityksiään hallita omaa käyttäytymistään.

____________________________________.:n KÄYTÖSKÄYRÄ

Tavallinen hyvä käytös piirretään viivana plussan puolelle tunti tunnilta. Kiukunpuuskissa (tai muussa ei-toivotuksi käyttäytymiseksi arvioidussa tilanteessa) viiva tipahtaa miinuspuolelle ja nousee sieltä heti, kun kiukkumieli on voitettu. Viikon lopulla lasketaan, kuinka monta tuntia viiva on pysynyt plussalla, ja siitä saa palkkioksi yhtä monta…….. (pelimerkkiä, karkkia, senttiä tms. yhteisen sopimuksen mukaista palkkiota). 

 
 

Sosiaalinen tarina on kasvatuspuheen visualisointia. Se on käyttökelpoinen väline ohjaajalle sekä hyvä oman ajattelun ja muistin selkiyttäjä sille, joka opettelee tunnetaitoja ja oman toiminnan ohjausta. Sen teho perustuu visuaalisuuteen, toistoon, yksilöllisyyteen ja kannustavuuteen.

Sosiaalinen tarina tehdään yksilöllisesti, yksittäisiin tilanteisiin. Se on myönteinen, palkitseva, ohjaava, visuaalinen, kuvallinen ja hauska. Sosiaalisen tarinan tavoitteena on kannustaa oppimaan ja hahmottamaan sosiaalisia tilanteita, toimintamalleja, tukea itsetuntoa, etsiä sopivia käyttäytymismalleja ja iskostaa niitä mieleen. Se voi auttaa ymmärtämään omia ja toisen henkilön tunteita ja reaktioita. Tarina voi kertoa esimerkiksi siitä, miltä toisesta tuntuu jos häntä kiusataan. Samoin tarina voi antaa mallin, miten voi saada alkamaan yhteisen välituntipelin. Tarina voi ohjata toivottuun käyttäytymiseen, esimerkiksi miten aamutoimet saa hoidettua niin että ehtii kouluun ajoissa. Tai ”jos suututtaa, hengitän syvään ja saan mieleni rauhoittumaan. Sitten pystyn sanomaan rauhallisesti oman mielipiteeni.”

Sosiaalista tarinaa käytetään kasvatuksellisiin tilanteisiin erikseen sovitulla tavalla. Joissakin tapauksissa se kuuluu tiettyyn päivän hetkeen, esimerkiksi ruokailun alkuun. Joissakin tapauksissa se otetaan esiin, kun kyseistä käyttäytymistä ilmaantuu. Sosiaalista tarinaa ei käytetä rangaistuksena, vaan se luetaan aina asiallisen lämminsävyisen ohjaamisen hengessä: ”Tällä tavoin käyttäytymällä asiat sujuvat hyvin. Tätähän sinä haluat. Näin tulee kaikille hyvä mieli.”  

Sosiaalisen tarinan rakenne

  • Otsikko (myönteisesti)

  • Tilannekuvaus

  • Seuraukset

  • Toiminnan uusi malli

  • Toivotun toiminnan seuraukset, palkkio  

 

 

Tony Attwood on paljon ohjannut tunnetaitoja harjoittelevia henkilöitä sekä luonut harjoitusmalleja. Tunnetaitoharjoituksia voi käyttää lapsille, nuorille ja aikuisille . Konkreettisuus auttaa hahmottamaan muuten niin abstrakteja käsitteitä. Harjoitukset ovat motivoivia. Niiden avulla lisääntyy itsehallinnan tunne ja itsetietoisuus siinä samalla. Ajatukset, tunteet, käyttäytyminen ja kehonreaktiot muodostavat toisiinsa vaikuttavan ketjun, joka havainnollistuu ja selkeytyy harjoitusten kautta. Opitaan tunteiden hallintaa ja ilmaisemista sekä uusia ajattelutapoja. Harjoitukset lisäävät tietoisuutta ajatuksista, tunteista ja toimintatavoista sekä auttavat tunteista puhumisessa. Tavoitteena on itsensä ohjaamisen lisääntyminen, itsetuntemuksen kehittyminen sekä paremmat sosiaaliset taidot.

Tutustumisharjoituksilla on hyvä aloittaa tunnetaitojen harjoittelu. Ensimmäisiä keskustelua avaavia ja motivoivia kysymyksiä ovat: Mistä sinä pidät? Mikä on lempiruokasi? Entä mieluisin oppiaine koulussa ja paras tv-ohjelma?

Ohjattavan vahvuuksien ja lahjakkuuksien arvioiminen on tunnetaitoharjoitusten lähtökohta. Kaikilla on vahvuuksia ja lahjakkuutta. Ohjattava voi tehdä listan mielipuuhistaan ja vahvuuksistaan tai vaikka harrastuksistaan.

Mikä tekee sinut onnelliseksi?” on tunteiden työstämiseen motivoiva kysymys. Ohjattava voi miettiä sellaisia asioita, jotka tekevät hänet onnelliseksi omassa huoneessa, perheessä, kodissa, viikonlopuissa tms. Tämän jälkeen hän voi pitää kotitehtävänään viikon ajan onnellisuuspäiväkirjaa. Hän voi kirjoittaa, mitä sellaista teki, että tuli itse iloiseksi tai millä teollaan sai toisen ihmisen iloiseksi. Näin ohjataan havainnoimaan onnen hetkiä, niihin johtaneita tilanteita ja niiden seurauksia.

Rentoutuneisuus on arvokas tunne oppia tunnistamaan. Tätä voi harjoitella monissa eri tilanteissa. Ohjattava voi ensin opetella sanoja , joilla voi kuvata rentoutunutta olotilaansa (tyyni, levännyt, rauhallinen, keskittynyt, levollinen jne.). Sitten pohditaan, miltä keho näyttää, kun on rento olo, ja miten rentoutuminen vaikuttaa eri osiin kehossa : sydämen lyönteihin, hengitykseen, puheeseen, liikkeisiin, asentoon, ajatteluun. Ohjattavan kanssa pohditaan lisäksi, milloin hän on tuntenut itsensä rentoutuneeksi ja miksi juuri silloin ja siinä paikassa. Häntä ohjataan miettimään, mikä auttaa rentoutumaan. Rentoutusharjoitukset ovat keskeisimpiä itsehallinnan harjoituksia ja lisäävät kokemusta siitä, että itse voi vaikuttaa siihen, miltä kehossa tuntuu ja millainen olo on. Yksinkertainen rentoutusharjoitus, jännityksen ja rentouden eron havainnoiminen, on kuvattu edellä. Rentoutua voi myös mukavien mielikuvien voimalla ja itseään puheella ohjaten. Voi kerätä kuvia, joiden katseleminen auttaa rentoutumaan tai rauhoittumaan. Tällainen kuvakortti voi kulkea vaikka mukana, ja sen voi ottaa käyttöön uusissa, jännittävissä, stressaavissa tai vaikeissa tilanteissa.

Vahvojakin tunteita voidaan käsitellä tukikeskusteluissa, kuten masentuneisuutta, ahdistusta tai aggressiivisuutta. Tässä esimerkissä on tunteena ahdistuneisuus. Lapsi tai aikuinen ohjattava voi kuvata omaa ahdistuneisuuttaan eri tilanteissa asteikolla 0–10. Kuinka ahdistuneeksi hän on tuntenut itsensä, kun luokassa on uusi opettaja tai sijainen, kun hän ei saa unta, on yksin, tekee kotitehtäviä, tulee kouluun, itkee, on hermostunut, joutuu valitsemaan, miettii mitä muut hänestä ajattelevat? Entä lisäävätkö ahdistuksen tunnetta ukonilma, korkeat paikat, kummitukset…?

Mitä kehossa ja ajattelussa tapahtuu , kun on ahdistunut? Samoin kuin rentoutumisessa, myös muiden tunteiden yhteydessä mietitään, mitä kehossa tapahtuu (lihakset, hengitys, asento, kasvot). Mitkä kehon tuntemukset, merkit ja eleet (kurkun kuivuminen, itkettäminen, sydämen hakkaaminen, pala kurkussa, päänsärky, käsien hikoileminen) liittyvät ahdistukseen tai pelkoon, huolestuneisuuteen, ihastumiseen? Näitä vahvoja tuntemuksia käsiteltäessä voidaan miettiä myös, tietääkö ohjattava ketään tarinan tai elokuvan sankaria tai hahmoa, joka olisi kokenut samaa tunnetta. Ohjattava saa kertoa tilanteen, selittää, mistä hän tunnisti roolihahmon tunteet, sekä muistella, miten roolihahmo selvisi tilanteesta.

Sarjakuvapiirtämisen ja ajatuskuplien avulla voidaan käsitellä ja selkiinnyttää koettuja tilanteita. Piirrokseksi riittävät tikku-ukot, oleellista on että niiden avulla saadaan sosiaalisia ja abstrakteja tilanteita visuaaliseen ja konkreettiseen muotoon. Lasta voi ohjata kertomaan omista tilanteistaan, joissa on ollut erityisen ahdistunut. Mitä hän on sanonut ja ajatellut silloin? Jokainen sarjakuva on hyvä piirtää myös myönteiseen ja onnistuneeseen muotoon: miten selvisit, mikä ja kuka auttoi? Tämän jälkeen ohjattava voi listata niitä asioita, jotka auttavat häntä ahdistuksen tunteen hallinnassa. Sellaisia voivat olla liikunta, piirtäminen, leikkiminen, lemmikkieläimen hoitaminen, mielikuvitus, ystävät ja rentoutuminen.

Aina vaikeita tunteita käsiteltäessä on hyvä rytmittää työskentely niin, että lopuksi palataan ohjattavan kokemaan myönteiseen tunteeseen, kuten onnellisuuteen. Mieliala vaihtelee jatkuvasti, ja tunneharjoituksissa tätä voi konkretisoida esimerkiksi onnellisuusjanan avulla. Lattiaan voi kiinnittää janan, jossa on asteikko 0–10, ja pyytää ohjattavaa seisomaan siihen kohtaan asteikkoa, miten onnelliseksi hän itsensä tuntee sillä hetkellä tai erilaisissa tilanteissa (kokeesta saa hyvän numeron, ystävä kutsuu syntymäpäivilleen, alkaa kesäloma). Asteikkoa voi käyttää myös niin, että liittää asteikkoon eri kohdille onnellisuutta kuvaavia sanoja tai kasvonilmeistä tehtyjä kuvakortteja. Millä kohdalla asteikkoa ovat sanat ilo, ylpeys, tyytyväisyys, rakkaus jne.? Muita onnellisuuteen liittyviä keskustelukysymyksiä voivat olla: Milloin koet itsesi erityisen onnelliseksi? Mistä tietää, että joku on onnellinen? Miten kehosi liikkuu, kun olet onnellinen? Millaiseksi äänesi muuttuu, kun olet onnellinen? Millaiset ajatukset tekevät sinut onnelliseksi?

Tunnejana (lattialla)

Mene seisomaan siihen kohtaan asteikkoa, miten onnelliseksi itsesi tunnet eri tilanteissa.

Palattaessa takaisin onnellisuudesta ahdistuksen tunteeseen käydään ohjattavan kanssa läpi sitä , miten muut ihmiset voivat auttaa häntä muokkaamaan omia tunteitaan tai miten hän voi auttaa muita ja itseään. Jos kaverisi on ahdistunut, kuinka voit auttaa häntä? Voitko auttaa itseäsi samalla keinolla? Miten voit auttaa kotiväkeäsi, jos he ovat ahdistuneita? Miten nämä ihmiset ovat auttaneet sinua? Kenelle voit puhua ahdistuksestasi?

Ajatustenmuokkausharjoituksissa kysytään, mitkä ajatukset poistavat ahdistuneisuutta ja mitä voisi sanoa itselleen ahdistuksen hetkellä. Ohjattavaa kannustetaan ajattelemaan uudella tavalla ja rohkaisemaan itseään. Häntä ohjataan pohtimaan, miten huumori lievittää ahdistusta, miten toiminta ja tekeminen auttavat tai miten mielenkiinnonkohteesta ja harrastuksista voi löytyä vastapainoa kielteisille tunteille.

On tärkeää oppia tunnistamaan, mitkä ajatukset, tekemiset ja asiat pahentavat ahdistuneisuutta ja muuttavat olon vielä huonommaksi. Samalla lailla kuin ohjattava mittaa onnellisuutta onnellisuusjanalla, hän voi mitata ahdistuneisuuttaankin joko tapaamishetkellä tai erilaisissa kuvitelluissa tilanteissa. Ja samalla pohditaan, mikä toimivista ”työkaluista” auttaa noissa kuvitelluissa tilanteissa. Mitä voi tehdä? Mikä auttaisi? Miten asiat voisivat sujua hyvin? Näistä kirjoitetaan yhdessä sosiaalinen tarina tai sarjakuva . Tunnetaitojen ohjaaja ja ohjattava käyvät tilanteen yhdessä läpi vaihe vaiheelta kohti toivottavaa lopputulosta.

Mitkä ajatukset ovat hyödyllisiä ja mitkä haittaavia? Ohjattava lukee ensin läpi ajatusluetteloita ja merkitsee ne ajatukset, jotka tuntuvat tutuilta. Ajatusluettelossa voi lukea seuraavanlaisia ajatuksia: minä olen huono, kaikki nauravat minulle, pystyn rauhoittumaan, osaan odottaa, minulla on ystäviä, minä en osaa, kaikki vihaavat minua, onnistun paremmin seuraavalla kerralla jne. Lisäksi ohjattava voi tehdä huonoille ja negatiivisille lauseille ns. vastalauseita: kun luettelossa lukee ”teen aina virheitä”, viereen voi kirjoittaa: ”Kaikki tekevät joskus virheitä”. Tai jos luettelossa lukee ”kukaan ei halua olla ystäväni”, sen voi kumota vastalauseella: ”Minulla on yksi hyvä ystävä ja voin saada lisääkin ystäviä”. Jos ohjattavan mielessä tuntuu pyörivän aina samanlaisia kielteisiä ajatuksia, hän voi kirjoittaa ne paperille ja miettiä niille vastalauseet edellisen mallin mukaan. Lopuksi voidaan tehdä vielä oma lista niistä myönteisistä ajatuksista , joilla kielteisiä ajatuksia voi kumota, sekä lista kaikista ”työkaluista”, joita hän käyttää oman ahdistuksensa voittamiseen. 

Tony Attwood on paljon ohjannut tunnetaitoja harjoittelevia henkilöitä sekä luonut harjoitusmalleja. Tunnetaitoharjoituksia voi käyttää lapsille, nuorille ja aikuisille . Konkreettisuus auttaa hahmottamaan muuten niin abstrakteja käsitteitä. Harjoitukset ovat motivoivia. Niiden avulla lisääntyy itsehallinnan tunne ja itsetietoisuus siinä samalla. Ajatukset, tunteet, käyttäytyminen ja kehonreaktiot muodostavat toisiinsa vaikuttavan ketjun, joka havainnollistuu ja selkeytyy harjoitusten kautta. Opitaan tunteiden hallintaa ja ilmaisemista sekä uusia ajattelutapoja. Harjoitukset lisäävät tietoisuutta ajatuksista, tunteista ja toimintatavoista sekä auttavat tunteista puhumisessa. Tavoitteena on itsensä ohjaamisen lisääntyminen, itsetuntemuksen kehittyminen sekä paremmat sosiaaliset taidot.

Tutustumisharjoituksilla on hyvä aloittaa tunnetaitojen harjoittelu. Ensimmäisiä keskustelua avaavia ja motivoivia kysymyksiä ovat: Mistä sinä pidät? Mikä on lempiruokasi? Entä mieluisin oppiaine koulussa ja paras tv-ohjelma?

Ohjattavan vahvuuksien ja lahjakkuuksien arvioiminen on tunnetaitoharjoitusten lähtökohta. Kaikilla on vahvuuksia ja lahjakkuutta. Ohjattava voi tehdä listan mielipuuhistaan ja vahvuuksistaan tai vaikka harrastuksistaan.

Mikä tekee sinut onnelliseksi?” on tunteiden työstämiseen motivoiva kysymys. Ohjattava voi miettiä sellaisia asioita, jotka tekevät hänet onnelliseksi omassa huoneessa, perheessä, kodissa, viikonlopuissa tms. Tämän jälkeen hän voi pitää kotitehtävänään viikon ajan onnellisuuspäiväkirjaa. Hän voi kirjoittaa, mitä sellaista teki, että tuli itse iloiseksi tai millä teollaan sai toisen ihmisen iloiseksi. Näin ohjataan havainnoimaan onnen hetkiä, niihin johtaneita tilanteita ja niiden seurauksia.

Rentoutuneisuus on arvokas tunne oppia tunnistamaan. Tätä voi harjoitella monissa eri tilanteissa. Ohjattava voi ensin opetella sanoja , joilla voi kuvata rentoutunutta olotilaansa (tyyni, levännyt, rauhallinen, keskittynyt, levollinen jne.). Sitten pohditaan, miltä keho näyttää, kun on rento olo, ja miten rentoutuminen vaikuttaa eri osiin kehossa : sydämen lyönteihin, hengitykseen, puheeseen, liikkeisiin, asentoon, ajatteluun. Ohjattavan kanssa pohditaan lisäksi, milloin hän on tuntenut itsensä rentoutuneeksi ja miksi juuri silloin ja siinä paikassa. Häntä ohjataan miettimään, mikä auttaa rentoutumaan. Rentoutusharjoitukset ovat keskeisimpiä itsehallinnan harjoituksia ja lisäävät kokemusta siitä, että itse voi vaikuttaa siihen, miltä kehossa tuntuu ja millainen olo on. Yksinkertainen rentoutusharjoitus, jännityksen ja rentouden eron havainnoiminen, on kuvattu edellä. Rentoutua voi myös mukavien mielikuvien voimalla ja itseään puheella ohjaten. Voi kerätä kuvia, joiden katseleminen auttaa rentoutumaan tai rauhoittumaan. Tällainen kuvakortti voi kulkea vaikka mukana, ja sen voi ottaa käyttöön uusissa, jännittävissä, stressaavissa tai vaikeissa tilanteissa.

Vahvojakin tunteita voidaan käsitellä tukikeskusteluissa, kuten masentuneisuutta, ahdistusta tai aggressiivisuutta. Tässä esimerkissä on tunteena ahdistuneisuus. Lapsi tai aikuinen ohjattava voi kuvata omaa ahdistuneisuuttaan eri tilanteissa asteikolla 0–10. Kuinka ahdistuneeksi hän on tuntenut itsensä, kun luokassa on uusi opettaja tai sijainen, kun hän ei saa unta, on yksin, tekee kotitehtäviä, tulee kouluun, itkee, on hermostunut, joutuu valitsemaan, miettii mitä muut hänestä ajattelevat? Entä lisäävätkö ahdistuksen tunnetta ukonilma, korkeat paikat, kummitukset…?

Mitä kehossa ja ajattelussa tapahtuu , kun on ahdistunut? Samoin kuin rentoutumisessa, myös muiden tunteiden yhteydessä mietitään, mitä kehossa tapahtuu (lihakset, hengitys, asento, kasvot). Mitkä kehon tuntemukset, merkit ja eleet (kurkun kuivuminen, itkettäminen, sydämen hakkaaminen, pala kurkussa, päänsärky, käsien hikoileminen) liittyvät ahdistukseen tai pelkoon, huolestuneisuuteen, ihastumiseen? Näitä vahvoja tuntemuksia käsiteltäessä voidaan miettiä myös, tietääkö ohjattava ketään tarinan tai elokuvan sankaria tai hahmoa, joka olisi kokenut samaa tunnetta. Ohjattava saa kertoa tilanteen, selittää, mistä hän tunnisti roolihahmon tunteet, sekä muistella, miten roolihahmo selvisi tilanteesta.

Sarjakuvapiirtämisen ja ajatuskuplien avulla voidaan käsitellä ja selkiinnyttää koettuja tilanteita. Piirrokseksi riittävät tikku-ukot, oleellista on että niiden avulla saadaan sosiaalisia ja abstrakteja tilanteita visuaaliseen ja konkreettiseen muotoon. Lasta voi ohjata kertomaan omista tilanteistaan, joissa on ollut erityisen ahdistunut. Mitä hän on sanonut ja ajatellut silloin? Jokainen sarjakuva on hyvä piirtää myös myönteiseen ja onnistuneeseen muotoon: miten selvisit, mikä ja kuka auttoi? Tämän jälkeen ohjattava voi listata niitä asioita, jotka auttavat häntä ahdistuksen tunteen hallinnassa. Sellaisia voivat olla liikunta, piirtäminen, leikkiminen, lemmikkieläimen hoitaminen, mielikuvitus, ystävät ja rentoutuminen.

Aina vaikeita tunteita käsiteltäessä on hyvä rytmittää työskentely niin, että lopuksi palataan ohjattavan kokemaan myönteiseen tunteeseen, kuten onnellisuuteen. Mieliala vaihtelee jatkuvasti, ja tunneharjoituksissa tätä voi konkretisoida esimerkiksi onnellisuusjanan avulla. Lattiaan voi kiinnittää janan, jossa on asteikko 0–10, ja pyytää ohjattavaa seisomaan siihen kohtaan asteikkoa, miten onnelliseksi hän itsensä tuntee sillä hetkellä tai erilaisissa tilanteissa (kokeesta saa hyvän numeron, ystävä kutsuu syntymäpäivilleen, alkaa kesäloma). Asteikkoa voi käyttää myös niin, että liittää asteikkoon eri kohdille onnellisuutta kuvaavia sanoja tai kasvonilmeistä tehtyjä kuvakortteja. Millä kohdalla asteikkoa ovat sanat ilo, ylpeys, tyytyväisyys, rakkaus jne.? Muita onnellisuuteen liittyviä keskustelukysymyksiä voivat olla: Milloin koet itsesi erityisen onnelliseksi? Mistä tietää, että joku on onnellinen? Miten kehosi liikkuu, kun olet onnellinen? Millaiseksi äänesi muuttuu, kun olet onnellinen? Millaiset ajatukset tekevät sinut onnelliseksi?

Tunnejana (lattialla)



Mene seisomaan siihen kohtaan asteikkoa, miten onnelliseksi itsesi tunnet eri tilanteissa.

Palattaessa takaisin onnellisuudesta ahdistuksen tunteeseen käydään ohjattavan kanssa läpi sitä , miten muut ihmiset voivat auttaa häntä muokkaamaan omia tunteitaan tai miten hän voi auttaa muita ja itseään. Jos kaverisi on ahdistunut, kuinka voit auttaa häntä? Voitko auttaa itseäsi samalla keinolla? Miten voit auttaa kotiväkeäsi, jos he ovat ahdistuneita? Miten nämä ihmiset ovat auttaneet sinua? Kenelle voit puhua ahdistuksestasi?

Ajatustenmuokkausharjoituksissa kysytään, mitkä ajatukset poistavat ahdistuneisuutta ja mitä voisi sanoa itselleen ahdistuksen hetkellä. Ohjattavaa kannustetaan ajattelemaan uudella tavalla ja rohkaisemaan itseään. Häntä ohjataan pohtimaan, miten huumori lievittää ahdistusta, miten toiminta ja tekeminen auttavat tai miten mielenkiinnonkohteesta ja harrastuksista voi löytyä vastapainoa kielteisille tunteille.

On tärkeää oppia tunnistamaan, mitkä ajatukset, tekemiset ja asiat pahentavat ahdistuneisuutta ja muuttavat olon vielä huonommaksi. Samalla lailla kuin ohjattava mittaa onnellisuutta onnellisuusjanalla, hän voi mitata ahdistuneisuuttaankin joko tapaamishetkellä tai erilaisissa kuvitelluissa tilanteissa. Ja samalla pohditaan, mikä toimivista ”työkaluista” auttaa noissa kuvitelluissa tilanteissa. Mitä voi tehdä? Mikä auttaisi? Miten asiat voisivat sujua hyvin? Näistä kirjoitetaan yhdessä sosiaalinen tarina tai sarjakuva . Tunnetaitojen ohjaaja ja ohjattava käyvät tilanteen yhdessä läpi vaihe vaiheelta kohti toivottavaa lopputulosta.

Mitkä ajatukset ovat hyödyllisiä ja mitkä haittaavia? Ohjattava lukee ensin läpi ajatusluetteloita ja merkitsee ne ajatukset, jotka tuntuvat tutuilta. Ajatusluettelossa voi lukea seuraavanlaisia ajatuksia: minä olen huono, kaikki nauravat minulle, pystyn rauhoittumaan, osaan odottaa, minulla on ystäviä, minä en osaa, kaikki vihaavat minua, onnistun paremmin seuraavalla kerralla jne. Lisäksi ohjattava voi tehdä huonoille ja negatiivisille lauseille ns. vastalauseita: kun luettelossa lukee ”teen aina virheitä”, viereen voi kirjoittaa: ”Kaikki tekevät joskus virheitä”. Tai jos luettelossa lukee ”kukaan ei halua olla ystäväni”, sen voi kumota vastalauseella: ”Minulla on yksi hyvä ystävä ja voin saada lisääkin ystäviä”. Jos ohjattavan mielessä tuntuu pyörivän aina samanlaisia kielteisiä ajatuksia, hän voi kirjoittaa ne paperille ja miettiä niille vastalauseet edellisen mallin mukaan. Lopuksi voidaan tehdä vielä oma lista niistä myönteisistä ajatuksista , joilla kielteisiä ajatuksia voi kumota, sekä lista kaikista ”työkaluista”, joita hän käyttää oman ahdistuksensa voittamiseen.

  

 

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (OPH 2004), joka on paikallisten opetussuunnitelmien kansallinen kehys, todetaan perusopetuksen arvopohjaksi ihmisoikeudet, tasa-arvo ja demokratia sekä monikulttuurisuuden hyväksyminen. Opetussuunnitelman oppimiskäsityksen mukaan oppiminen ymmärretään yksilölliseksi ja yhteisölliseksi tietojen ja taitojen rakennusprosessiksi, jonka kautta syntyy kulttuurinen osallisuus. Perusopetuksen tehtäväksi nimetään kasvatus ja opetus yhteisöllisyyteen ja tasa-arvoon sekä ”antaa oppilaalle mahdollisuus monipuoliseen kasvuun, oppimiseen ja itsetunnon kehittymiseen”. Tämän tehtävän toteutuminen edellyttää tietoista tunnetaitojen ohjaamista.

Terveystiedon opetussuunnitelman sisällöiksi mainitaan tunteet ja niiden ilmaiseminen, sosiaalinen tuki ja turvaverkot sekä vuorovaikutustaidot. Lisäksi mainitaan kehitykseen ja elämänkulkuun liittyvät muutokset, kriisit ja niistä selviytyminen, samoin ristiriitojen selvittäminen ja mieltä painavista asioista puhuminen. Tavoitteiksi mainitaan, että oppilaan tulee osata nimetä, tunnistaa, ja ilmaista erilaisia tunteita ja kuvata niiden syitä sekä antaa esimerkkejä siitä, miten tunteisiin perustuvaa käyttäytymistä ja vuorovaikutusta voidaan säädellä tilanteeseen sopivalla tavalla.

Ympäristötiedon opetussuunnitelmassa keskeisiksi sisällöiksi mainitaan perheen, ystävyyden, tunteiden tunnistamisen ja vuorovaikutuksen merkitys hyvinvoinnille ja mielenterveydelle. Uskonnon opetussuunnitelman tavoitteiksi nimetään, että oppilas oppii luottamaan elämään ja itseensä sekä kohtaamaan rohkeasti tulevaisuuden. Korostetaan yhdessä elämisen kysymyksiä ja oikeudenmukaisuutta. Elämänkatsomustiedon opetussuunnitelmaan liittyvät monet tunnetaidot. Keskeisinä sisältöinä mainitaan toisen kohtaaminen ja hänen asemaansa asettuminen, oikean ja väärän erottaminen, ihmisen hyvyys, ystävyyden sisältö ja merkitys sekä oikeudenmukaisuuden toteutuminen jokapäiväisessä elämässä. Yhteiskuntaopin opetussuunnitelman kriteerien mukaan oppilaan tulisi ymmärtää yhteiskunnallisen ja taloudellisen toiminnan eettisiä kysymyksiä, nähdä yksilö yhteisön jäsenenä, ymmärtää tasa-arvon sekä erilaisten kulttuurien merkitys.

Äidinkielen ja muiden kielten opetussuunnitelmissa esiintyvät tunnetaidot kaikissa kouluvaiheissa alkaen ensimmäisen luokan tavoitteesta: oppilaan tulee tottua koulun vuorovaikutustilanteisiin, oppia kuuntelemaan keskittyen, kysymään ja vastaamaan sekä kertomaan omia tietojaan, kokemuksiaan, ajatuksiaan ja mielipiteitään. Viestinnän opetuksen tavoitteeksi mainitaan mm. että oppilas tulee tietoiseksi, kuinka kommunikaatiolle myönteistä ilmapiiriä luodaan, sekä tottuu erilaisiin näkemyksiin ja eri ilmaisutapoihin.

Nämä kaikki opetussuunnitelman pyrkimykset voivat rakentua vain sille, että oppilas oppii omien tunteidensa ilmaisua ja säätelyä. Itsensä ja omien tunteidensa kanssa toimeen tuleminen sekä tunneilmausten ja käyttäytymisen säätelemisen taito erilaisten tilanteiden mukaan luo pohjan yksilön kasvulle ja kehitykselle elämän haasteista selviytyväksi ja yhteiskunnan toimintaan osallistuvaksi kansalaiseksi. 

 

© Opetushallitus | etunimi.sukunimi@oph.fi | Tulosta
13.06.2013