Eettisestä kasvatuksesta ja kasvusta

Koska kasvatus on kokonaisvaltaisesti eettistä toimintaa, on siihen sisältyvää erityistä eettistä kasvatusta vaikea määritellä. Eettinen perusta välittyy kulttuuriperinnöstämme ns. hiljaisena tietona ja on koko ajan läsnä kasvatustapahtumassa. Yhteisönsä jäseninä lapset oppivat eettistä ajattelua ilman, että sitä heille mitenkään tietoisesti opetettaisiin. Kun puhumme kasvattajan mallina olon tärkeydestä, viittaamme tähän eettisyyden läsnäoloon erityisen tärkeässä henkilössä. Koska kasvatussuhde perustuu lapsen näkökulmasta hänen aikuista kohtaan tuntemalleen luottamukselle ja rakkaudelle, on juuri kasvattajan persoona lapsen eettisen kasvun näkökulmasta merkityksellinen. Siksi opettajat ja erityisesti vanhemmat ovat lapsen tärkeitä toisia, joihin hän myös eettisessä mielessä sovittaa kehittyvän minuutensa. 

Kun puhumme eettisestä kasvatuksesta, ajattelemme, että arvojen omaksumiseen kuuluu muutakin kuin vain pelkkä kulttuuriperintöön mukautuminen. Oletamme, että eettisyys voi edistyä ja lapsen eettinen ymmärrys ja toimintakyky voivat kasvaa. Oletamme edelleen, että eettistä ajattelua ja siihen liittyviä moraalisia tunteita voidaan pedagogisessa toiminnassa kultivoida ja kehittää, ja että tämä puolestaan vaikuttaa takaisin yhteisölliseen eettiseen merkityksenantoon. Nämä oletukset ovat välttämättömiä eettisen kasvatuksen ehtoja, ja ne kytkeytyvät läheisesti kasvatuksen ja demokratian väliseen suhteeseen. Niiden varaan voimme perustaa myös pohdintamme siitä, mitä olisivat ne erityiset eettisyyteen liittyvät tavoitteet ja sisällöt, jotka haluamme lasten oppivan. Tähän liittyy saumattomasti kysymys siitä, kuinka näitä sisältöjä olisi järkevää opettaa.
 
Eettisen kasvatuksen tavoitteita ja sisältöjä asetettaessa on huomioitava myös se laajempi yhteiskuntahistoriallinen tilanne, jossa tällä hetkellä elämme. Tulevaisuus näyttäisi sisältävän yhteiskunnan monimutkaistumista ja ennustamattomuutta, yleistä epävarmuuden kasvua, riskien hallitsemattomuutta, yksilön elämän jatkuvia muutoksia,  ympäristöuhkien kasvua, teknologian entistä merkittävämpää asemaa sekä median eri muotojen ja ns. globaalin viestintäverkon radikaalia vaikutusta ihmisten elämään ja merkityksenantoon. Elämme monimuotoisessa maailmassa. Kun kuitenkin näemme eettisen kasvatuksen mahdollisena, on meidän voitava pitää kiinni rationaalisesta eettisestä keskustelusta.

Käsitteinä etiikka, eettisyys, eettinen  (kreik. ethos - tapa, luonne, luonteenlaatu, ehtika - tapoihin, luonteeseen, luonteenlaatuun  liittyvät seikat) liitetään yleensä reflektiivisyyteen, kriittiseen ajatteluun, tutkimiseen ja arviointiin  kun taas esim. moraalilla  (lat. mos  mon. mores - tapa, tottumus, käytäntö, luonne) viitataan normien, tapojen ja tottumusten käytännölliseen ilmenemiseen ja - kasvatuksen yhteydessä - niiden jonkinlaiseen ulkoapäin tapahtuvaan opettamiseen tai juurruttamiseen. ET-kasvatuksessa kiinnitytään ensin mainittuun perinteeseen.  ET-kasvatuksen etiikka on viimekädessä keskustelua toimintaamme aidosti ohjaavista arvoista, mutta samalla myös tuossa keskustelussa tarvittavien käsitteellisten välineiden oppimista. Siinä on kysymys ihmisen jatkuvasta yrityksestä elää paremmin kykenemättä kuitenkaan sanomaan, mikä loppujen lopuksi on absoluuttisessa mielessä oikein tai väärin.

ET-kasvatuksessa pyritään tukemaan lapsen eettistä kasvua. Tämä tarkoittaa lapsen eettisen lukutaidon ja toimintakyvyn kehittymistä siten, että lapsi

  • tunnistaa ja tiedostaa itsensä eettisenä toimijana
  • huomaa erilaisten arkipäivän ilmiöiden, kysymysten ja tilanteiden eettiset ulottuvuudet sekä vuorovaikutus- ja syysuhteet
  • oppii vähitellen toimimaan muuttuvissa ja ennakoimattomissa tilanteissa arvostelukykyisesti ja vastuullisesti.

Käytännön kasvatustilanteessa nämä tavoitteet merkitsevät jo esiopetuksesta lähtien pyrkimystä antaa tilaa ja kehittää dialogisuutta. Sillä tarkoitetaan mm. avoimuutta, suvaitsevaisuutta, asioiden näkemistä toisten näkökulmia ymmärtäen ja kunnioittaen,  ristiriitojen ratkaisemista keskustelemalla ja argumentoimalla sekä toisten näkemistä velvollisuuksiltaan ja oikeuksiltaan tasavertaisina.  Nämä dialogisuuden periaatteet kytkevät sen läheisesti mm. kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja ns. kultaiseen sääntöön. Aito dialogi on vastuullisuutta toiseudelle, sen tunnustamista ja arvostamista. Dialoginen suhde on molemminpuolisuutta, jossa minä ja sinä kohtaavat rakentaen jotain uutta ja yhteistä. Dialogi ei siis tässä mielessä ole mikään yksittäinen opetusmetodi, vaan perustava näkökulma inhimillisen toiminnan ymmärtämiseen.

Ajattelu, jota usein virheellisesti pidetään yksityisenä toimintana, voidaan tuoda muiden tietoon keskustelussa. Kun ajattelu näin on saatu julkiseksi, tutkitaan siinä esille tulleita erilaisia näkökulmia pyrkimyksenä löytää yhdessä uusia ja rikkaampia ymmärtämisen muotoja. Lapset haluavat etsiä ja löytää kokemuksiinsa kytkeytyviä merkityksiä. He haluavat ymmärtää maailmaa ja heillä tulee olla siihen oikeus. Dialogissa pohditaan sellaisia oppilaita itseään aidosti askarruttavia valintoja, tekoja ja merkityksiä, jotka jotenkin arvoituksellisina tai arkisina itsestäänselvyyksinä usein jäävät huomiotta päivittäisessä työskentelyssä.

Esiopetusryhmän dialogisessa rakentumisessa on opettajalla ratkaisevan tärkeä merkitys. Tässä on ennen muuta kysymys opettajan pyrkimyksestä luoda lapsiryhmässä sellainen virittyneisyys ja ilmapiiri, jossa kaikki voivat avoimesti ja turvallisesti esittää omia ajatuksiaan ilman nolatuksi tai vähätellyksi tulemisen pelkoa. Opettajan aitona kiinnostuksena ja kuunteluna ilmenevä herkkyys lapsen maailmalle auttaa lapsia arvostamaan itseään ja toisiaan. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että dialogi ei opettajan ja lapsen välillä voi perustua käsitykseen heidän täydellisestä tasavertaisuudesta. Kasvatustilanteessa – myös dialogisesti rakentuneessa – on aina kysymys opettajan tietoisesta kasvattavasta vaikuttamisesta opettajan halutessa opettaa, rohkaista, ohjata tai harjoittaa esimerkiksi vastuullista toisten kuuntelemista, hyvää perustelua, eettiseen tutkimukseen liittyviä käsitteitä, tilannetajua tai vaikkapa omien ajatusten tarkistamista. Sivistävän pedagogisen toiminnan yksi tunnusmerkki onkin juuri se, että opettaja sovittaa omat kasvatustavoitteensa tahdikkaasti lapsen omiin intresseihin synnyttääkseen jotain uutta ja antaakseen mahdollisuuden kasvaa. Dialogiin ohjaaminen vaatii ja kehittää opettajan kokeneisuutta eräänlaisena käytännöllisenä viisautena.

Lähde: Pekka Elo, Satu Honkala, Hannu Juuso & Molla Walamies: Elämänkatsomustietokasvatus kirjassa Esiopetus tavoitteellisen oppimispolun alkuna,toimittajat Barbro Högström ja Outi Saloranta, Opetushalliltus 2001

© Opetushallitus | etunimi.sukunimi@oph.fi | Tulosta
29.12.2016